Tunturisuden sivut

Karl Erik Hornborg (Heikki Sarvela): "Jouluenkeli" - muudan nuorukainen alkaa rutiköyhän, Esplanaadilla kerjäävän Anttu-pojan jouluenkeliksi

- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä - joulukuusta!

Näin kaikui lapsellinen ääni surullisesti jouluaattoillan hämärässä Esplanaadissa. Milloin kajahti se tuossa päässä, milloin tässä, milloin missäkin sillä välillä. Se oli kuin jaloin juokseva, siivin lentävä tuskanhuuto, joka tahtoi tunkeutua jakajalle, täyttää kaikki kohdat, kaikki käytävät ja myymälät ja kaikki, mitä niissä oli ja liikkui.

Tällöin kajahti se kumakasti, surunvoivasti, että kumahti vastainen rakennus, tuolloin taas vihlasi kimakasti, leikkaavasti ilmaa, että kuuroinkin korva olisi sen kuullut, että kovinkin sydän olisi haavoittunut, paatuneinkin pehmennyt sitä kuullessaan.

Ja olihan siinä korvaa, joka olisi kuullut, jos kuullakseen olisi ollut, oli siinä sydäntä, kovaa miehen, harrasta naisen ja hellää lapsen, joka tavallisissa oloissa olisi ollut altis, jopa avuliaskin kuuntelemaan tavallistakin avunpyyntiä, saatikka sitten noin hätäistä, tuskallista, sydäntä särkevätä, mutta ei nyt tällä kertaa, tänä iltana, ei. Jokainen tahtoi tällöin pitää huolta itsestään, perheestään ja omaisistaan, ei kukaan toisista, tuskin yksikään köyhästä.

- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä - joulukuusta!

Näin kaikui yhä itkuun sortuva lapsen ääni ja raskasta, sumuista ilmaa alkoi lähenevä ilta tummentaa, himmentää yhä hämärämmäksi. Välistä oli valitus kovempi, välimiten vienompi, välistä kaksijatkoinen.

Alku aina kuului kovemmin, selvemmin, kuin loppu, "ruokaa" ja "puita" tuli yhteen jaksoon, sitten henkäyksen perästä "joulukuusta". Hän tiesi, että ruoatta ja puitta he eivät tulisi jouluna toimeen, vaan kuusetta kyllä, ja niin oli kotona neuvottukin pyytämään, mutta kuusesta ei oltu sanottu mitään.

Ja siten hän oli tehnytkin, mutta kun muisti viime joulun, ainoan, jonka oli muistavana viettänyt, kuinka silloin oli ollut iloista kun oli ollut kuuset ja kyntteli ja kukat ja lahjat ja isä ja kaikki, niin ei hän voinut olla lisäämättä valitukseensa joulukuusta. Hänen mielessään kuvautui joulukuusi ja isä yhdeksi, sillä yhdessä hän ne viime joulusta muisti.

Hän seisahtui leikkikalumyymälän valaistun ikkunan eteen ja tarkasteli leluja. Siinä oli hevonen, samanlainen jonka hän oli viime jouluna saanut, siinä koira ja marakatti, siinä kissa ja lammas, ja lukemattomia muita, joita ei edes nimeltään tiennyt. Hetkeksi hän siinä vaipui katselemaan, ihailemaan, mutta silloin taas tuli mieleen, että heillä kotona ei ole mitään, ei joulukuusta eikä muuta: valtavat vedet täyttivät silloin silmät ja tuskallisesti kajahti huuto:

- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä - joulukuusta!

Sitä ei kuitenkaan kukaan kuullut, ei ainakaan ollut kuulevinaan, ja ilta pimeni, mutta ikkunoista uhkuva valovirta tuli sitä loistavammaksi; nyt se ei ollut enää vaan ikkunoissa, vaan tulvaili kauvas kadulle.

Kansantungos alkoi jo harveta kaduilta ja myymälöistä. Ne olivat saaneet haluttavansa ja riensivät nyt lämpöisiin, valoisiin koteihinsa valmistamaan iloa ja onnea omaisilleen.

Kyynelten sortama lapsen-ääni jaksoi tuskin saada enää valituksensa kuultavaksi.

Häntä ei kukaan huomannut eikä hänestä välittänyt. Ja ilta pimeni.

Poissa ihmistulvasta toisella puolen Esplanaadin asteli muudan nuorukainen kädet sarkapalttoon taskuissa. Hän ei näyttänyt huolivan ihmisistä eikä heidän hommistaan. Levollisesti, huoletonna, kuin olisi ollut yksin koko maailmassa, näytti hän astuskelevan edestakaisin pitkin katukäytävätä päästä toiseen. Vaikka hän ulkonaisesti näytti niin elottomalta, oli hänen sisällinen ihmisensä sitä elävämpi.

Olihan hänelläkin koti, oli äiti ja isä ja sisarukset, mutta se koti oli niin kaukana, kaukana, kaukana, ett'ei sinne kuulunut huuto eikä huokaus. Se oli erämaassa järven rannalla se koti, pieni ja köyhä, mutta se oli sittenkin koti, koti, koti. Ja vaikka se oli niin pieni ja köyhä, oli se sittenkin kylliksi iso täyttämään miehen koko mielen, koko olennon. Siellä sitä oli aina ennen joulua viettänyt ja sinne se mieli paloi nytkin, kuohui koko sisällinen mies.

Sinne sitä oli aina ennen kouluaikana pyrkinyt jouluksi kotikaupungista; äiti itse oli tullut joka kerran "Liinulla" hakemaan. Se oli ollut suuri ilonhetki, kun äiti oli tullut ja kun hänelle oli saanut koulutodistuksen antaa. Ja oikein rinta tahtoi pakahtua, kun muisti sitä riemun päivää, jolloin oli päässyt kotiin, puhtaaseen, rauhallisen kotiin isän ja äidin ja muitten lasten luokse; kuinka sitten oli jouluaamuna ajettu Liinulla kirkkoon, valaistuun, kirkkaaseen kirkkoon.

Kovin karvasteli mieltä myöskin ajatus, ett'ei enää koskaan, ei koskaan elämässään olisi saava niin huoletonta lupa-aikaa, jolloin sai hiihdellä metsissä ja pyydystellä jäniksiä ja metsäkanoja. Ja sitä ikävätä, kun täytyi taas lähteä kouluun, ei tahtonut ajatus jaksaa vieläkään kestää, saatikka silloin, vaikka isä lähti nyt vuorostaan saattamaan ja oli saman tien markkinoilla.

Joulukalenteri luukku 12

Kuva Designed by Prostooleh.

Niin se oli kaikki silloin kouluaikana, murheetonna kouluaikana. Oh, sentään niitä armaita muistoja! Kodin muistoja, kouluajan muistoja! Vaikka sitä miehuullisena ylioppilaana asteli tätä nykyä pääkaupungin komeita katuja, niin mitä oli koulupojan koti-ikävä tähän verraten näiden muistojen mielessä kuohuessa; nyt vasta, tässä tylyssä ihmislaumassa, nyt sen vasta oikein tunsi, mitä oli koti, koti, koti.

Olisi täksi jouluksikin tehnyt mieli kotiin, oli polttava halu lähtemään pakottanut, mutta liian oli matka pitkä ja kallis. Yksin täytyi jäädä joulua viettämään pieneen asuntoonsa. Äiti oli kirjoittanut, että pienet joululahjat lähetetään vasta tulevassa kuussa jonkun mukana markkinoilta, kun isä sinne menee, nyt lähettävänsä vaan ijartamansa 25 markkaa, että voisi huoleti joulunsa viettää.

Hän oli aikeessa kääntyä kortteeriinsa, kun kuuli lapsen surullisen voihkinan.

- Me kuulumme yhteen me kaksi, arveli hän ja astui pojan luokse.

Värähtelevin äänin itku kurkussa selitti poika, kuinka ei heillä ollut kotona ruokaa eikä puita eikä joulukuusta; kuinka sairaana makaava äiti oli häntä pyytänyt menemään hyviltä ihmisiltä apua pyytämään, kuinka äiti oli sanonut rukoilevansa Jumalata lähettämään jouluenkelin häntä auttamaan tahi oikean auttajan luokse johtamaan, ja kuinka hän oli ensin nöyrästi kääntynyt ihmisiin, mutta kun ei kukaan ollut huolinut hänen rukouksistaan, ruvennut huutamaan kaikille, josta ei siitäkään ollut apua ollut. Ja nyt sairas äiti ja pieni sisar nääntyvät nälkään ja viluun. Itku voitti kokonaan pienen pojan.

Hän kopasi taskuaan, että oliko äidin lähettämät rahat mukana, sitten tarttui poikaa kädestä ja pistäysi ensimmäiseen myymälään. Hän osti mitä joulukuuseen tarvittiin, kyntteliä, säppejä, koristuksia, namuja, omenoita y.m. pientä ja sitten ulos saamaan kuusta. He nousivat vossikkaan ja ajoivat torille. Yksi ainoa myyjä oli enää jälellä ja sekin jo pois lähdössä. Aikaa ei ollut pitkiin tinkimisiin ja kaupat tekastiin, ja sitten pois kotiin Siltasaareen.

Poika oli onnellinen ja tyytyväinen. Ruoasta ei hän tosin vielä tiennyt eikä puista, vaan kuusi oli jo muassa ja se oli hänestä tärkeintä taas tällä hetkellä. Oli niin iloista saada ajaa vossikalla ja tuntui hänestä muutenkin turvalliselta istua noin hyvän jouluenkelin vieressä. Ei sillä ollut tosin siipiä, niinkuin enkeleillä kuvissa, mutta enkeli se oli, siitä ajatuksesta ei päässyt, enkeli sama, jota äiti oli sanonut Jumalalta rukoilevansa; sillä eihän hän ollut ihmisiltä, minkäänlaisilta, mitään apua saanut.

Tämä yksin, tämä hyvän- ja vakavannäköinen nuori mies oli hänen valituksensa kuullut ja avuksi rientänyt. Enkeli se oli. enkeli. Olisihan sillä mielellään siivet nähnyt, että olisi saanut äidille näyttää. ja salaa hän koetti tarkastaa, että oliko hän tosiaankin erehtynyt. mutta ei, siipiä ei hänen enkelillään ollut.

Hevonen poimi tietä ja matka lyheni.

Menneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja äiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla sanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.

- Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.

- Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka melua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.

- Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika reippaasti, vetäen toveriansa sisään.

Kirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.

Iloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo oli omista puistaan virittänyt.

Huone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan aiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa jähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan. Seinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä, niinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli vahvoista lankuista, rakoinen ja tumma.

Kolme pientä ikkunata, yksi peri- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon. Huonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky, jossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä muistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa, karmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin maalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja toisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.

Muuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen jaloissaan pieni tyttö.

Iloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa huoneeseen.

Ensin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka voisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi pyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan puita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon rouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.

Hän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun kuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa.

Vieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään. Miehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo. Viime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että miehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen. Pyykin pesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta lastaan. Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla, mutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön kykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut.

Katkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

- Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen pitää, sanoi hän nöyrästi.

Tähän ei ole paljo lisättävää.

Äiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia lapsiaan.

Ennenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi lopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.

Äiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.

Liikutettuna lähti jouluenkelikin.

Hänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän neuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että leski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä monta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.

Varsinkin Anttuun oli tehnyt tämä joulu syvän, pysyvän vaikutuksen.

Pojasta oli aikaa myöten tullut mies, toimeentuleva, varakas mies; miehestä vanhus, ja kaikissa elämän kohtaloissa on hän muistellut tätä joulua ja kantanut kiitosta jouluenkelin lähettäjälle.

Vapisevana vanhuksena kertoi hän minulle toissa talvena, jolloin olin pakotettu viettämään yksin jouluani Helsingissä, ikävässä, kaukana kaivatuista omaisistani, tämän tapauksen. Vapisevana kertoi vanhus ja lauloi lopuksi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä:

Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!

Karl Erik Hornborg (Heikki Sarvela) (1853 - 1921)

Inarissa syntynyt, filosofian kandidaatti ja maisteri Karl Erik Hornborg käytti useampia nimimerkkejä, joista muistetaan erityisesti Heikki Sarvela. Hän toimi kirjailijana, toimittajana, sekä opettajana useissa oppikouluissa, historian ja suomen opettajana 1900 - 1909 sekä vanhempana lehtorina Oulun tyttölyseossa 1909 - 1921. Hän oli valtiopäivämies vuonna 1888. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuului runoja ja kertomuksia.

Tunturisusi Takaisin joulutarinoiden etusivulle.

Joulukalenteri luukku 12

Kuvat Designed by Prostooleh.
Joulu
Tunturisuden sivut