Kun lukee kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven teosta Seitsemän veljestä - niin saa tulla tietämään, että ainakin kirjailijamme mielestä Häme muinoin ihan vilisi suurpetojamme; olisiko niin, että Kivi petokuvauksissaan on käytellyt aika viljalti "taiteellisia vapauksiakin". Olihan veljesten isäkin jopa saanut surmansa karhun kanssa otellessaan: "Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa". Kiven teokseen sisältyy kuvaus ilvesjahdista - ja susien kanssahan veljekset ottelevat todella vauhdikkaasti! Todella suuret susilaumat ovat ahdistelleet veljesten Impivaaran korpien kätköissä lymynnyttä taloa - kun lukee seuraavaa lainausta:

"Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen sudentarhan pensastoineen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisan syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereeseen päin. Paisti vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataakseen petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista, loimottava soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä ajamaan pensastosta synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja, väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta ja väsymättä remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa. - Myös kuoppaan, ahon läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä".

Toinenkin yhtä vauhdikas susikuvaus mahtuu Kiven teokseen. Kun tuota lukee, niin tulee tunne, että ihan tungeksimalla on joka puolelta syössyt hallavaa sutta kohti veljesten piilopirttiä! Huomio kiinnittyy kirjailijan käyttämiin suden nimityksiin: synkeänaamaiset pedot, häntyrit ja viistosilmät. No. Tuo kuvaus toki on ollut omiaan muokkaamaan asenteita sudelle kielteisempään suuntaan. Mutta ei tuosta katkelmasta tämän päivän näkökulmasta osaa olla kirjailijalle oikein moittivakaan: jos todellakin tuollaisten susilaumojen keskellä veljekset yrittivät tuolloin selviytyä, niin heille tuo "vallan hauska toimi" tuossa elon taistossa täysin rinnoin suotakoon!

Susilaumaa Jukolan kallioilla!? ;-)) Kuva: Monty Sloan

1880-luvun alkuun sattuu eräs synkkä tapahtumajakso Suomen historiassa. Tuolloin liikkui Varsinais-Suomessa Turun seuduilla petoeläin, joka surmasi yhteensä 22 lasta. Siitä, että mikä eläin tuolloin oli kyseessä - ei ole saatu selvyyttä. On mahdollista, että kyseessä oli karannut tarhasusi tai koirasusi. Asiaan ei myöhemminkään saatu selvyyttä, sillä ratkaiseva todistuskappale, tämän tappajanaaraan talja oli kadonnut - toimittuaan jonkin aikaa senaattori Oskar Normenin lattiamattonakin.

Apuun tuota eläintä jahtaamaan Suomeen saatiin Pihkovasta Venäjältä ammattimaisia sudenmetsästäjiä, jotka tunsivat nimityksen lukashi. Tänne saapui kolme arttelia lukasheja, kolme miestä kussakin - eli yhdeksän lukashia yhteensä. Lukashi-nimitys voi tulla Erkki Pulliaisen mukaan Raamatun Luukkaasta - heidän suojeluspyhimyksestään. Nousiaisten Kytöisissä tuon tappajanaaraan surmasi sitten Ivan Paklja-niminen lukashi - ja lastensurmat loppuivat siihen kuin veitsellä leikaten.

Tätä tapahtumajaksoa on kautta aikain käytetty mukana sudenvastaisissa toimissa ja kannanotoissa. Noihin 1800-luvun lopun tapahtumiin verrattuna tämän päivän susijahdit ovat kuitenkin mautonta, irvokasta ja sivistymätöntä viihdettä - sillä nykysudet ovat täysin vaarattomia ihmiselle.

Tehokkaan pyynnin tuloksena susi hävitettiin kuta kuinkin kokonaan maamme eteläosista 1880-luvulla. Koko maan susisaalis oli vuonna 1880 vielä 321 yksilöä, vuonna 1882 enää 128 ja vuonna 1883 91 yksilöä. 1890-luvulla saalis vaihteli vuosittain 4 ja 26 yksilön välillä.

(Lähteet: Erkki Pulliainen: Petoja ja ihmisiä; Seura nro:17/2001)

Ihmisen kimppuun susi käy harvoin, vaan jos se kerran on päässyt ihmisen lihan makuun, niin näyttää se sitä rakastavan enemmän kuin mitään muuta. Entisinä aikoina kun susia löytyi enemmän ja ihmisiä asui harvemmassa, tapahtui joskus, että sudet talvella kulkein suurissa parvissa hätyyttivät hevosella ajavia matkustajia ja ajaen heitä takaa pitkät matkat vihdoin repivät palasiksi sekä ihmiset että hevoset.

Siten mainittakoon erästä sutta, joka Ranskan maalla Ludvig XIV aikana tappoi 83 ihmistä ja haavoitti n. 30, jossa luvussa epäilemättä oli sekä lapsia että aika ihmisiä. Sitten herätti se kauhua koko paikkakunnassa, kunnes se monen turhan kokeen perästä vihdoin tapettiin.

Menneitten vuosikymmenten lehtiotsikot heijastelevat hyvin sitä, miten suteen on aikojen kuluessa suhtauduttu - ja minkälaista kuvaa siitä on luotu.

"Sudet lasten ja kirkkoherran kiusana" (LaKa 1976)

"Susi nyt tihutöissä Kittilässä" (PoSa 1981)

"Susi palaili vanhoja jälkiään samalla tavanomaisia tihutöitään tehden" (HeSa 1962)

"Susi katsasti katiskat Kemijärvellä" (LaKa 1974)

"Kuusamon verenimijäsusi petkuttaa pyytäjiään. Käy ryökäle yöllä tappamassa poroja, imaisee veren ja häipyy päiväksi rajan taakse" (HeSa 1969)

"Tappajasusi temmeltää Oijärvellä" (PoSa 1973)

"Kuusamon tappaja vapaana" (KaiSa 1970)

"Ylä-Savon sudet osaavat väistää kiväärin luodin" (LaKa 1973)

"Miljoonasuden surma. Susi, joka puolentoista vuoden aikana on aiheuttanut vahinkoja noin miljoonan markan edestä...saatiin tapetuksi" (HeSa 1962)

"Kuusamon raatelijasusi vielä irrallaan" (LaKa 1969)

"Hämeen susi on suursyömäri - kokonainen lammas päivälliseksi! Suuren tappajasuden riehuminen keskellä Hämettä osoittautuu päivä päivältä yhä varmemmaksi" (HeSa 1972)

"Susi tappaa erittäin raa´asti" (Karjalainen 1977)

"Hallan paliskunnan porot tappajasuden armoilla. Se ei mitään haittaisi, jos se ottaisi vain sen, mitä syö - mutta taas on nähty todistettavasti, että se tappaa vain huvikseen" (KaiSa 1977)

"Juvassa ammuttiin eilen ja tänään kuin sodassa - yritettäessä saada siellä vaeltaneen tappajasuden matkaa päättymään" (HeSa 1962)

"Aavesusi liikkeellä jälleen Kalajoella!" (HeSa 1962)

(Lainaukset: Erkki Pulliainen: Petoja ja ihmisiä)

Susi on tavalla taikka toisella liitetty useisiin historian hahmoihin. Yksi suteen mieltyneistä oli Adolf Hitler. 1920-1930-luvuilla hän käytti, pakoillessaan mahdollisia vihamiehiään, itsestään koodinimeä Wolf - Susi. Hitlerin persoonallisuutta ajatellen voisi kuvitella hänen tunteneen itsensä tässä vaiheessa eräänlaiseksi Obersaltzbergin yksinäiseksi sudeksi. Itä-Preussin Rastenburgissa sijaitsevan komentopaikkansakin hän nimesi Wolfschanzeksi eli Sudenpesäksi - ihan kirjaimellisesti suomennettuna paikan nimi oli suden hyppyrimäki. Mikään erityinen sudensuojelullinen aate ei varmaankaan viritellyt Adolf Hitleriä susimieltymyksiin - luultavammin hän ihaili sudessa niitä ominaisuuksia, jotka ovat tyypillisiä kaikillekin petoeläimille.

Todellisia Hitlerin susia edustivat toisessa maailmansodassa hänen sukellusvenemuodostelmansa, jotka saivat nimityksen "Wolfpacks - Susilaumat". Näitä U-veneistä koostuneita susilaumoja muodostettiin vuosina 1940-1943 noin 135 - kussakin U-veneitä oli vähintään 3-4, mutta suurimmissa niitä saattoi olla parikymmentäkin. Karl Dönitz oli mies suunnittelijana ja luojana tässä merisotataktiikassa, jossa U-veneet susilauman tavoin jäljittivät ja saalistivat vihollisen aluksia. Kun alussaattue oli löydetty, asettui yksi U-veneistä sen kantaan seuraamaan ja tiedottamaan saattueen liikkeistä. Toiset U-veneistä piirittivät näin saamallaan tiedolla saattuetta pikkuhiljaa molemmilta laidoilta pihteihinsä - ja yleensä yöllä seurasi hyökkäys, pintahyökkäyksenä. No - sudetkin saalistavat laumana, mutta eivät toki ihan samalla menettelyllä, kuin nämä U-veneet aikoinaan.

Yksi susi-lempinimen saaneista historian suurmiehistä oli suomalainen huippu-urheilija, suurjuoksija Ville Ritola - Peräseinäjoen Susi. Hänen kauttaan voisi sanoa sudenkin saaneen ainakin ripauksen positiivistakin julkikuvaa. Susimaisia piirteitä oltiin Ritolassa näkevinään etenkin silloin, kun hän loppusuoralla sai kasvoilleen äärimmäisissä ponnistuksissa syntyneen irvistyksensä. Pariisin olympialaisissa 1924 Ritola sai peräti kuusi mitalia: neljä kultaa ja kaksi hopeaa. Neljä vuotta myöhemmin Amsterdamissa hän voitti vielä kaksi mitalia lisää. Ville Ritolasta kertovia elämäkertateoksia on kaksi, toinen niistä julkaistiin vuonna 1997 - ja se sai nimekseen Suden hetkiä.

Suomalaiset eränkävijät arvostivat kettujen lisäksi myös susien turkkeja, koska esimerkiksi yhden hyväkuntoisen sudenturkiksen hinta liikkui 1500-luvulla välillä 3-8 markkaa. Todennäköisesti suden arvokasta turkkia käytettiin turkkeihin ja päähineisiin, mutta sen arvostuksen vuoksi turkit lienevät päätyneet pyytäjän talouden sijasta myyntiin. Veroluettoissa susien turkkeja oli kuitenkin vähän. Osasyinä saattoivat olla tuliaseiden puute ja saatujen susien myynti muille kuin Ruotsi-Suomen kruunun turkiskamarille, sillä "salakauppa" oli pyytäjälle kannattavampaa. Turkisten vähyyteen voi olla syynä myös susien hankala pyynti, mikä johtui niiden isoista asuma-alueista ja liikkuvuudesta. Suden luontaisten elintapojen vuoksi esimerkiksi Pohois-Pohjanmaalla saatiin useana vuonna enemmän karhuja kuin susia. Sudet liikkuivat ympäri vuoden toisin, kuin talviunta nukkuvat karhut.

Veroluetteloiden perusteella 1540-1550 lukujen tienoilla Pohjois-Pohjanmaan jokaisella pitäjällä oli velvollisuus ylläpitää kuntalaisten avulla oma sudentarhansa (ulfvestugu), joiden tarkoituksena oli tehostaa sudenpyyntiä. Käytännössä sudentarha-idea kuitenkaan ei toiminut, koska kuntalaiset laiminlöivät oman aitaosuutensa rakennus- ja huoltotyöt. Hyötyä saadusta sudesta ei haluttu jakaa vaan mieluummin toimittiin yksin tai lähitalojen muodostamassa pyyntiporukassa, sillä sudenpyynti, samoin kuin muukin turkispyynti kautta Suomen historian, oli pitkälti talokohtaista, pyyntimiesten itsenäistä pyyntiä, jossa pyrittiin takaamaan oma hyöty. Yhteispyyntiä ei arvostettu, sillä se koettiin pyyntimiesten arvoa ja hyötyä laskevaksi. Tästä ovat todisteena esimerkiksi Limingan vuoden 1548 veroluettolot, joissa sakotettiin muutamia talonpoikia oman aitaosuutensa laiminlyönneistä. Todennäköisesti tämän erämiesten "itseellisyyden" takia tarhat 1550-luvulla pikkuhiljaa rapistuivat ja jäivät pois käytöstä.

(Edellä tämä susiturkkitutkielma on lainattu, lupa lainaukseen kysytty ja saatu, tekijöinä Kempeleen lukion oppilaat:
Historiankurssi 9:n itsenäinen kurssityö Minna Kananen 2D ja Anna Lahtinen 2C
11. Helmikuuta 1999
Opettaja: Matti Olkkola)