Kuva Copyright © Monty Sloan SUSI YMPÄRISTÖEETIKON SILMIN Leena Vilkka FT, ympäristöfilosofian dosentti Kun suljen silmäni, näen susia. Suden hahmoja, juoksevia susia, suden katseen. Sudenkuva on piirtynyt silmieni verkkokalvolle pysyvästi. Susi on juurtunut sielunmaisemaani hyvin syvälle. Susi on unelma ja utopia, saavuttamaton, toisaalta hyvin konkreettisesti läsnä kesykoiran katseessa. Susi on ollut koko ikäni minulle merkityksellinen ja tärkeä eläin. Ehkä se on geeniperintöä. Isäni on nimittäin kokenut samastuvansa suteen 1940-luvulla Lapissa, jolloin erämaassa vielä saattoi kuulla suden huudon. Olen kasvanut luontorakkauteen ja eläinten kunnioittamiseen. Sudella on ollut erityinen sijansa mielenmaisemassani läpi elämäni, susi on intohimoni, tuskani ja rakkauteni. Suhtaudun susiin ehdottoman tunteellisesti. Sudet koskettavat tunteitani ja tietoisuuttani hyvin syvästi, tunkeutuen alitajuntaan ja uniin asti. Tunteet eivät tietenkään poissulje tietoa. Susi on yhtä lailla ollut myös älyllisen intohimoni kohde. Tietomateriaalia susista olen taltioinut vuosikymmenet. Ensimmäisen susiesitelmäni pidin koulussa jo kymmenvuotiaana. Laajasta keräämästäni susimateriaalista on kuitenkin uupunut juuri se susikuva ja susikäsitys, mikä on itselleni ollut merkityksellisin: suden tietoisuus ja oikeudet. Nämä minun on ollut luotava ja kehitettävä ja sillä matkalla olen yhä. Susi on filosofisen ja eettisen mielenkiintoni kohde, siksi olen pyrkinyt kehittämään susifilosofiaa ja -etiikkaa sudensuojelun perustaksi. Susi on tietäjäeläin, jonka viisautta asuu myös koiran katseessa. Ehkä parhaiten on sielunmaisemaani osunut Aale Tynnin runo ”Silkkipää”, joka kertoo sudenpennun (tai yhtä lailla pienen vauvan) syntymästä emon silmin. Tuo runo taskussani synnytin oman esikoiseni, pienen silkkipään. Ennen synnytystä hain voimaa metsän puilta ja eräältä elämääni syvällisesti vaikuttaneelta tietäjäkoiralta. Raskaana ollessani vierailin Ähtärin eläintarhasusien luona, vietin yön tarhan sisällä, kalliolla susien ympäröimänä. Se oli vahva luontoyhteyden kokemus, voimakas yhteenkuulumisen tunne susien kanssa. Suden ja ihmisen henki on lopultakin sama, uskon. Oma susikuvani muodostuu myyttisestä, kognitiivisesta, biosentrisesta ja eläinoikeudellisesta susikäsityksestä. Asenteeni sutta kohtaan on syväekologinen ja ympäristöeettinen. Sudessa minua kiinnostaa ensisijaisesti suden tietoisuus ja oikeudet, miltä tuntuu olla susi, millainen on suden sisäinen elämä ja mitä eettisiä seuraamuksia tästä on sille, kuinka suhtaudumme suteen ja miten kohtelemme sutta tässä ihmisten maailmassa. Minua kiinnostaa ihmisen ja suden kohtaaminen, kahden erilajisen tietoisen olennon välinen kumppanuus ja kommunikaation mahdollisuus. Käsitykseni sudesta tietoisena, tuntevana ja kärsimiskykyisenä olentona perustuu kumppanuuteeni suden perillisten, kotikoirien kanssa. Ystävieni geneettisille esi-isille, villeille susille, soisin mielelläni samat eläinten perusoikeudet, joita moderni eläinsuojeluliike ylipäätänsä eläimille perää, kuten oikeuden tuskattomaan elämään ja oikeuden hyvinvointiin. Pelkkä biologinen tieto ei sutta auta. Tarvitaan perustavanlaatuista arvojen ja asenteiden muutosta, jotta suden suojelu voisi toteutua entistä tehokkaammin. Siksi tarvitaan myös susifilosofiaa ja -etiikkaa luonnon- ja eläinsuojelun perustaksi. On kysyttävä: Mikä olento susi oikein on? Mitä tiedämme sudesta ja mitä ylipäänsä on mahdollista tietää sudenelämästä? Kuinka totuudenmukainen ihmisen susikuva voi olla? Voimmeko saavuttaa totuudellista tietoa ei-inhimillisestä maailmasta sortumatta ihmiskeskeisiin tulkintoihin? Voimmeko tietää jotakin suden tietoisuudesta ja sielunelämästä, eli siitä, mitä sudet ajattelevat, tuntevat ja tahtovat? Miltä tuntuu olla susi? Miten susi kokee elämänsä, omasta suden näkökulmastaan? Entä mitä oikeuksia susille pitäisi kuulua ja mikä on suden arvo? Mikä susi on? Susi on moneksi. Se on hirvenmetsästäjän näkökulmasta haittaeläin, joka verottaa ihmisen omaisuutta, metsästyskoiria ja hirviä. Riistabiologi näkee suden metsästettävänä luonnonvarantona, yhtenä riistalajina, jonka elinvoimaisista kannoista ihmisen on huolehdittava. Ekologi korostaa sutta uhanalaisena lajina ja näkee uhanalaisuudessa suden biologisen suojeluarvon. Susi on myös luonnonsuojelun symbolieläin, romanttinen kuvitelma siitä, että jossain on vielä erämaita, joissa susi laulaa villinä ja vapaana. Geneettisesti susi on kuitenkin koira. Perusolemukseltaan susi ja ihminenkin ovat nisäkkäitä, molemmat sosiaalisia ja älykkäitä eläimiä. Sudella on ihmisystävänsä, kaikki ne luonnonvalokuvaajat ja muut ihmiset, jotka omistavat elämänsä sudelle. Suteen syvällisesti tutustuneet näkevät myös sen ominaisuudet tarkemmin: rohkea, lempeä, turvallinen, älykäs, varovainen, utelias, tutkiva, sosiaalinen, perherakas ja pariuskollinen, hellä ja huolehtiva emo, viisas ja kaunis alkuperäisolento, ”villi ja vapaa” metsän koira, vieraslajinen ystävä. Sutta määriteltäessä siihen liitetään siis lähtökohdiltaan hyvin eri tasoisia ominaisuuksia: myyttisiä, biologisia, ekologisia, sosiaalisia, kognitiivisia ja moraalisia. Susi on sekä hyvän että pahan vertauskuva. Susi on ollut toisaalta hedelmällisyyden, toisaalta vahvuuden symboli. Raamatun susi on verenhimoinen raatelija. Keskiajan teologit eläimellistivät pahuuden. Paha susi hyökkää yön pimeydessä viattomien lasten kimppuun. Se on viekas, epärehellinen ja vaarallinen. Tämä Iso Paha Susi elää vahvana tiedotusvälineiden kielessä ja pitää syrjäseuduilla yllä voimakasta susipelkoa ja vihaa. Sudesta liikkuu sellaisia sanontoja kuin ”sudessa ei ole mitään hyvää, sitä ei voi syödä eikä lypsää” tai ”susi on erämaiden Saddam Hussein”. Susi on paha! -uskomus elää vielä nykypäivänäkin. Rinnalleen se on saanut Susi on hyvä! -liikkeen. Oklahoman yliopiston geologian professori George Stone kirjoitti legendaarisen suden puolustuspuheen Kalliovuorten susista vuonna 1975. Hän omisti tuon suomeksi käännetyn kirjansa Suden laulu (1977) sudelle ja sen luonnolliselle maailmalle, joka on vapaa, todellinen ja pohjimmiltaan hyvä. Biologinen susikäsitys korostaa sutta petoeläimenä, jonka suojeluarvo on sen uhanalaisuudessa. Biologit puhuvat minimipopulaatiokannasta, joka takaa lajin säilymisen elinvoimaisena. Susikannat eivät Suomessa yllä tälle minimipopulaatiotasolle, joten susi on voimakkaasti suojeltava laji. Eläinten tietoisuuden tutkimus lähestyy susia tietoisina ja tuntemiskykyisinä olentoina. Tutkimusmateriaalia löydämme jo Konrad Lorenzilta (1971), joka teki vertailevaa tutkimusta suden ja koiran käyttäytymisestä. Kognitiivinen susikäsitys on kiinnostunut sudesta sosiaalisena ja kommunikatiivisena olentona. Se pyrkii selvittämään suden sielunelämää ja sosiaalisen elämän moraalisääntöjä. Sitä kiinnostaa suden älykkyys ja oppimiskyky. Kognitiivinen susitietous edellyttää osallistuvaa susitutkimusta, jossa susia tutkitaan susien ehdoilla, niiden omasta kulttuurista käsin. Hyvänä menetelmällisenä perustana tällaiselle susitutkimukselle on esimerkiksi Jane Goodallin (1972) uranuurtavat tutkimukset simpanssien elämästä. Goodall eli simpanssien parissa saavuttaen simpanssien luottamuksen ja saaden sitä myöten sellaista tietoa, mitä ”objektiivisin” tutkimusottein laboratorio-olosuhteissa ei olisi milloinkaan simpanssien elämästä saatu. Oma tieteenalani, ympäristöfilosofia, tarkastelee sutta syväekologisesta ja ympäristöeettisestä näkökulmasta tuoden susikeskusteluun uudenlaisia aineksia. Ympäristöfilosofia ylipäänsä kyseenalaistaa, pohtii ja tutkii kriittisesti aikamme luonto- ja eläinkäsityksiä. Filosofisen eläintutkimuksen julkisena lähtölaukauksena Suomessa oli vuonna 1988 Helsingin yliopiston Filosofian laitoksella järjestämämme eläinten oikeuksia ja ihmisen eläinsuhdetta luotaava seminaari, jonka puheenvuorot julkaistiin myös kokoomateoksena Eläin ihmisten maailmassa (Häyry -Tengvall -Vilkka 1989). Teos on säilyttänyt ajankohtaisuutensa. Eläinten oikeudet ei ole enää yksin filosofeja ja eläinsuojelijoita kiinnostava teema, vaan yhteiskunnallisen eläinsuhteemme avainkysymys, joka jakaa edelleen tutkijoita, poliitikkoja ja kansalaisaktivisteja puolesta ja vastaan. Raamatun susikuva Raamatun susikuva on merkittävä susimielikuviemme lähde. Raamatun kolme selkeästi pahaa eläintä ovat kyykäärme, sika ja susi. Niin ikään suden perillinen koira kuuluu halveksittuihin eläimiin. Hyviä ovat muun muassa lammas ja hevonen. Vertauskuvallisempia eläinhahmoja ovat Ilmestyskirjan lohikäärme ja peto (pedon luku 666), molemmat pahan edustajia. Saastaiset siat saavat toimia ihmisen sijaiskärsijöinä Jeesuksen ajaessa riivaajat sikoihin ja syöksemällä sitten riivaajahenkiset siat alas kalliolta kuolemaan. Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, varoittaa ulkokultaisuudesta Vuorisaarna. Evankeliumeissa toistuu ilmaisu ”kyykäärmeitten sikiöt” ulkokullatuista, kirjanoppineista ja fariseuksista puhuttaessa. Niin ikään Vuorisaarnasta tunnemme vertauksen ”susi lammasten vaatteissa”: Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevia susia. Susi rinnastuu myös varkaisiin ja ryöväreihin Jeesuksen vertauksessa itsestään lammastarhan ovena ja hyvänä paimenena. Toisaalta Jesajan ennustus uudesta taivaasta ja maasta näyttäisi kasvissyöjien paratiisilta. Susi ja lammas käyvät yhdessä laitumella, ja leijona syö rehua niin kuin raavas. Käärmeenkin ruokana on maan tomu, eikä missään Herran pyhällä vuorella tehdä pahaa eikä vahinkoa. Miten raamattua sitten pitää tulkita suhteessamme suteen? Aikamme ympäristöfilosofiseen keskusteluun olen pyrkinyt vakiinnuttamaan luontoasenteiden perusluokittelua, joka jakaa asenteemme luontoon joko antroposentrisiksi (ihmiskeskeisiksi) tai biosentrisiksi (luontokeskeisiksi) suhtautumistavoiksi. Lisäksi voimme puhua tuotanto- ja talouskeskeisestä tai materialistisesta luontosuhteesta, joka lienee aikamme vallitsevin asenne luontoa kohtaan ja ilmenee myös suhtautumisessamme suteen. Kiinnostavaa on, että lähtöjuurina näille kolmelle erilaiselle tavalle mieltää ihmisen suhde ympäristöön löytyy selkeät vastineensa Vanhan Testamentin luomiskertomuksista. Raamatun luontokuva voidaan jakaa hallitsijaetiikkaan (tuotanto- ja talouskeskeinen luontosuhde), tilanhoitajaetiikkaan (ihmiskeskeinen luontosuhde) ja liittoon kaikkien luotujen kesken eli yhteistoiminnan etiikkaan (luontokeskeisyys, luomakuntakeskeisyys) (ks. Ympäristöetiikka 1993, s. 89-111). Näin raamattua ja länsimaiden uskonnollista perintöämme ei voi tulkita yhdestä näkökulmasta. Raamattu antaa mahdollisuuden yhtälailla luontomyönteiseen susikäsitykseen kuin halutessamme voimme lukea sitä toki kuin ”piru raamattua”, oikeuttaen ahtaan luontoa hyväksikäyttävän, materialistisen luonto- ja eläinsuhteen. Viattomat susilapset, kammottavat ihmissudet ja voimakkaat susinaiset Myyttiseen susikäsitykseemme kuuluvat sekä susilapset että ihmissudet. Susilapset ovat susien adoptoimia ihmislapsia ja ihmissudet sudeksi muuntuneita ihmisiä. Susilapsiin liittyvä susikäsitys kuvastaa sutta hyvänä olentona, äitinä, imettäjänä ja kasvattajana kun taas ihmissudet useimmiten ilmentävät kauhua ja kammottavuutta, verestäväsilmäistä petoa. Kutsunkin mieluummin susi-ihmisiksi kuin ihmissusiksi niitä sudeksi muuntuvia ihmisiä, jotka ilmentävät luontokaipuutaan ja yhteyttään suden ja metsän henkiin. Aalo ja Raakel ovat kirjallisuuden susinaisia, sudeksi muuntuvia naisia. Tunnetuin susilapsimytologia juontaa juurensa Rooman perustamisen ajoilta. Rooman olisivat perustaneet vuonna 753 eKr. susipojat Romulus ja Remus. He olivat sodanjumala Marsin ja Vestan neitsyen Rhea Silvian kaksosvauvat, jotka tästä aviottomasta liitosta synnyttyään heitettiin Tiber-virtaan. Paikalle osunut susinaaras kuitenkin pelasti pojat ja imetti heitä kunnes paikallinen paimen Faustulus löysi pojat (ks. Facta, s. 46). Tästä kansanperinteestä johtuen italialaisten susikäsitys lienee astetta positiivisempi kuin omassa maassamme ja ehkä se on levinnyt muillekin Euroopan alueille. Esimerkiksi näkemäni Punahilkka-sadun espanjalainen versio on jopa inhimillisempi ja vähemmän julma kuin suomalaisissa lasten saduissa. Siinä paha hukka vain karkotetaan yhä syvemmälle metsän siimekseen eikä sutta tapeta julmasti (ks. Caperucita Roja). Susimyönteisin näkemäni Punahilkka-versio esiintyy kyllä oman maamme Luonto-Liiton susiryhmän piirroksessa, jossa Punahilkka käsikädessä susihukan kanssa lupaa suojella sutta pahalta metsästäjältä, kuvastaen näin 2000-vuosituhannen uudenlaista luontosuhdetta. Ihmissusimytologioista tulee ensimmäisenä mieleen aikamme elokuvateollisuus, jossa esiintyy eriasteisia ihmiseläinepäsikiöitä. Muun muassa Thriller-elokuvassa vuodelta 1983 Michael Jackson muuntuu kauhua herättäväksi ihmissudeksi. Vähemmän kauhua herättävä ihmissusimytologia löytyy kirjailijamme Aino Kallaksen tuotannosta. Kirjassaan Sudenmorsian hän kuvaa keskiaikaista näkemystä ihmissusista sijoittaen teoksensa Viroon. Kirjan päähenkilö on nuori vaimo Aalo, joka ”Saatanalta sudenhahmoon saatettiin ja näin Ihmissutena miehensä viereltä korpiin karkasi” (s. 1). Aaloa kuvataan noituuden riivaamaksi sutena juostessaan ja sudentekoja tehdessään. Sudenmorsian on kuitenkin myös kaunis ja herkkä luontokuvaus ja kuvaa ehkä myös vastavihityn vaimon vapaudenkaipuuta lieden ääreltä. Aalo kuulee suden kutsun houkuttelevana, väkevänä. Aaloon meni Metsän ja Suden henki, ”jolla suolla ja korvessa kotonsa on, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki” (Kallas 1979 [1928], 34). Sudenhahmossa Aalon valtasi ylenpalttinen onni ja riemu. Hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa ja ”hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäiseksi kosteudeksi” (sama, 60-61). Aalo ei siis ole lainkaan kammottava ihmissusi, vaan pikemminkin uljas ja voimakas susinainen, joka sudenhahmossa voi toteuttaa itseään ja naiseuttaan todellisemmin kuin ahtaassa vaimon roolissaan. Myyttisen susinaisen on herätellyt henkiin myös Tuula Rotko kirjassaan Susi ja surupukuinen nainen. Raakel ja hänen miehensä Antti asustelevat saaressa viettäen vähän erikoista taiteilijaelämää. Antilla on toinen nainen, joka pian löydetään suden kuoliaaksi raatelemana. Susi ammutaan, Raakel katoaa. Anttia kalvaa eäilys siitä, mikä Raakelin ja suden yhteys oikein oli. Kirjailija kuvaa Raakelia sudenhahmossa: ”Susi itki. Kyynelistä suli hankeen reikä, sammal näkyi, puolukanvarpu, pieni pala jäkälää. Susi muisti kesän, mättään jolla silloin nukkui ajatellen: tähän haluaisin kuolla. Se ei tiennyt, että Raakel niin oli ajatellut eikä susi” (Rotko 1998, 53). Raakel kokee saman vapauden riemun kuin Aalokin: ”Nyt olin sitä mitä olin aina tiennyt olevani, yksinäinen susi. Omat ääriviivat, pelkät suden, samat sielussa ja ruumiissa. Miten helpottavaa olla yksi, ehyt. Olisipa lampi mihin peilata. Kierin lumessa ja nauroin. Tanssin aukealla, ulvoin, pitkään, kaiken minkä olin pidättänyt” (sama, 99). Sutena Raakel voi tehdä kaikkea sitä mitä tahtoo, vailla ihmisyyden pidäkkeitä. Ehkä onkin niin, että kun nainen muuntautuu sudeksi, hän edustaa useammin suteen liittyviä positiivisia arvoja, vapautta ja tahdonvoimaa, keskiaikaisten pahojen ihmissusien ollessa ehkä useammin miehiä, joilla oli taipumuksia ahneuteen, varasteluun ja rötöstelyyn yön pimeinä hetkinä, ”suden hetkenä”. Toki molemmat, sekä Aalo että Raakel, saavat surmansa tarinoiden lopuksi kuin opiksi siitä, että naisen ei ole lupa vapauttaan toteuttaa kuin kuoleman uhalla. Vasta kuolema vapauttaa riivatut susinaiset, antaa heille armon ihmisten maailmassa. |
| www.tunturisusi.com |