|
Biologian tutkielma 19.4.2004 - Satu Tolvanen Susi on suurikokoinen koiraeläin, joka elää laumoissa. Laumaa johtaa lisääntyvä pari, ns. Alfa-pari, ja lauman muut jäsenet ovat yleensä näiden jälkeläisiä. Susilauma hallitsee omaa aluetta, reviiriä. Sudet kommunikoivat keskenään elein, ilmein, hajuin ja äänin: lavolta lienee suden tunnetuin kommunikointitapa. Sudet saalistavat mieluusti sorkkaeläimiä, kuten hirviä, mutta susille kelpaa myös pienempi saalis, esimerkiksi jänis ja majava. Historian alkuaikoina ihmiset kunnioittivat sutta ja sudesta tulikin ihmisen ensimmäinen kesytetty kotieläin. Maatalouden nousun, ihmisten lisääntymisen ja kristinuskon leviämisen myötä susi sai pahan maineen. Susista alettiin maksaa tapporahoja, ja monelta alueelta sudet hävisivät. Myös monet alalajit kuolivat - tai olivat vaarassa kuolla sukupuuttoon. Petoviha elää edelleen syvällä. Susi voi tappaa kotieläimiä ja arvokkaita riistaeläimiä, mutta sudella on tärkeä rooli luonnon tasapainon säilyttäjänä. Monet ovatkin kokeneet luontoherätyksen, ja susi on saanut lain suojan. Sudet ovat myös palaamassa alueille, joilta ne on aiemmin hävitetty. Tutkielmani tavoitteena on selvittää, mistä petoviha johtuu ja samalla antaa tietoa suden käyttäytymisestä. Suurin osa tiedoista on etsitty kirjoista ja lehdistä. Joitain yksityiskohtia on haettu internetistä Tunturisuden kotisivuilta (www.tunturisusi.com). Esipuhe Erikoinen taipaleeni alkoi yläasteella, kun satuin katsomaan elokuvan Ihmissusi Pariisissa (An American Werewolf in Paris). Siinä susista annettiin todella julma kuva - ihmissudet tappoivat kaiken tielleen tulevan. Onneksi näin on vain elokuvissa. Suden elämää ja taustoja selvittäessäni huomasin, miten ihmiset ovat kautta aikojen liioitelleet susien aiheuttamaa vaaraa. Pikainen kyselykierros perhepiirissäni antoi selvän kuvan suomalaisten susivastaisuudesta, vaikka juuri kellään ei ollut minkäänlaista kokemusta koko eläimestä. Käännytystyö oli alkanut. Nyt ainakin kaverini ovat astuneet suden puolelle - ehkei susiviha ollut kerinnyt pinttyä heihin. He alkoivat myös nähdä suden toisen puolen: vaikka susi on hurja saalistaja, niin se on rauhallinen perhe-eläjä. Sudessa on myös jotain salaperäistä ja kiehtovaa - ainakin myyttisessä sudessa. Kiitos kaikille niille tutkijoille, jotka ovat hankkineet todellista tietoa susien elämästä. Kiitos myös biologian opettajalle, joka antoi minun tehdä tutkielman omasta lempiaiheestani. Kuitenkin erityinen kiitos koiralleni, “hukanpuolikkaalle”, joka on perehdyttänyt minut koiraeläinten maailmaan. Yhä tänäkin päivänä koirani älykkyys ja empatiakyky hämmästyttävät minua. Tutkielmani on omistettu kaikille suden puolestapuhujille ja susivainaille, etenkin Ranuan eläinpuiston susilaumalle. Sisällys 1. Johdanto 2. Suden muotokuva 2.1 Mistä tunnistan suden? 2.2 Suden elämää 2.3 Suden ruokalista 3. Ihmisen ja suden historia 3.1 Susi - ihailtu ja palvottu 3.2 Kun sudesta tuli koira 3.3 Lainsuojaton susi 3.3.1 Susisotaa Suomessa 4. Suden ja ihmisen suhde nykyaikana 4.1 Sudet palaavat 4.2 Susiko vaarallinen? 4.3 Susivihaa ja petopelkoa 4.4 Valoisampi tulevaisuus? 5. Suden hetki Liitteet 
1. Johdanto Ehkä mitään muuta eläintä ihminen ei ole vihannut yhtä paljon kuin sutta. Silti susi on ollut kumppanimme yli 14 000 vuotta: ensin metsästyksen opettajana, sitten uskollisena seuralaisena, koirana. Kun ihmiset asettuivat aloilleen ja hankkivat karjaa, sudesta tuli vihollinen. Niitä vainottiin ankarasti, ja sudet hävisivätkin monilta alueilta.. Mutta susi on selviytyjä: se on valtaamassa takaisin menetettyjä alueitaan. Susi jakaa vielä tänäkin päivänä ihmiset eri leireihin. Toiset vihaavat ja toiset ihailevat sutta. Silti moni rakastaa koiria, jotka ovat suden jälkeläisiä. Itseasiassa ne ovat kotisusia (Canis familiaris). Kaikki koirassa ihailemamme piirteet ovat peräisin sukulaiseltaan: älykkyys, tottelevaisuus ja uskollisuus. Monet pelkäävät sutta kotieläintensä, jopa itsensä vuoksi. Etenin mediassa muutamat susivastaiset ihmiset levittelevät huhuja suden vaarallisuudesta. Susi on kuitenkin arka villieläin, joka tulee äärimmäisen harvoin ihmisten ilmoille. Keskityn tutkielmassani erityisesti ihmisen ja suden väliseen suhteeseen. Kerron myös suden biologiasta, sillä ilman todellista käsitystä sudesta eläimenä ihmisten asenteet eivät voi muuttua. Jätän tutkielman ulkopuolelle suden esihistorian sekä alalajien ja ruumiinrakenteen yksityiskohtaisen esittelyn. 2. Suden muotokuva 2.1 Miten tunnistan suden? Susi (Canis lupus) on koiraeläinten (Canidae) heimon suurin jäsen. Sen pituus häntineen on 150 - 90 cm, ja hartiakorkeus 60- 90 cm. Suden paino vaihtelee 15 - 80 kg:n välillä riippuen suden elinpaikasta, alalajista sekä sukupuolesta: kylmien seutujen sudet painavat usein enemmän kuin lämpimien seutujen, ja urokset ovat yleensä naaraita painavampia.. Suomessa sudet painavat yleensä alle 50 kg. Suden väritys vaihtelee mustasta valkoiseen: Pohjois-Amerikassa saattaa jopa samaan pentueeseen syntyä harmahtavia, punertavia, mustia ja valkoisia pentuja. Väritys vaihtelee kuitenkin yleensä alalajeittain: esimerkiksi Siperiassa elää valkeita tundrasusia, kun taas Aasian lämpimissä osissa elää punertavia ihntiansusia. Yleisin väritys kuuluu kuitenkin harmaasudelle, johon myös meikäläinen susi kuuluu. Tyypillisellä harmaasudella on harmaankellertävä pohjaväri. Mustaa on etuselässä, hartioilla, hännän tyvessä sekä hännän kärjessä. Lisäksi Fennoskandian sudelle on tyypillistä etujalkojen mustat pitkittäisjuovat. Suden vatsapuoli on vaalea, kellan. tai harmaanvalkea. Tällainen väritys auttaa hukkaa sulautumaan maaston varjoihin. Ruumiinrakenteeltaan susi muistuttaa keskikokoisia pystykorvia, kuten laikaa ja saksanpaimenkoiraa - koiran ja suden sekoittaakin helposti keskenään. Kokonsa lisäksi suden tunnistaa parhaiten alas riippuvasta hännästä, sillä se ei koskaan kaareudu selän päälle kuten koiralla. Muita tuntomerkkejä ovat vinot, kellertävät silmät, leveä otsa ja pitkä kuono. Juoksussa suden erottaa koirasta joustavasta liikkumisesta: suden selkä pysyy vaakatasossa, kun taas koiran selkä tekee aaltoviivan kaltaista liikettä. Harvoin pääsee sutta näkemään, ja useimmiten tutkittavana onkin jäljet. Kuten ulkonäöstä, myös jäljestä suden ja suurikokoisen koiran erottaminen on lähes mahdotonta. Joitakin tuntomerkkejä on kuitenkin olemassa: suden polkuanturoiden ryhmittyminen on avonaisempi ja päkiän antura on kolmiomainen, kun koiralla se on herttamainen. Myös suden kynnet erottuvat selvästi. Paremmin hukan tunnistaa jälkijonosta: suden kulku on määrätietoisen suoraa eikä poukkoilevaa, kuten koiralla. 2.2 Suden elämää Susi eläänormaalisti laumoissa. Laumaa johtaa lisääntyvä pari, ns alfapari, ja lauman muut jäsenet ovat yleensä näiden sukulaisia, useimmiten jälkeläisiä. Susilaumaa voitaisiinkin kutsua suurperheeksi. Lauman sisällä on tiukka arvojärjestys, joka perustuu läheisesti ikään: vanhimmat hukat ovat yleensä hierarkian kärkipäässä. Naarailla ja uroksilla on sekä omansa että yhteinen arvojärjestys. Arvojärjestys mahdollistaa tehokkaan toimimisen sekä vähentää yhteenottoja. Laumaan kuuluu yleensä 5-10 sutta, mutta etenkin talvella laumat saattavat kerääntyä yhteen. Näin on ilmeisesti käynyt Kanadassa, kun suurimmassa tunnetussa susilaumassa on ollut 32 yksilöä. Suomessa laumakoko jää lähes poikkeuksetta alle kymmeneen. Jokainen susilauma hallitsee reviiriä, jonka kokoon vaikuttaa saaliseläinten määrä. Suomessa reviirikoko on noin 1000 neliökilometriä. Reviirissä on ydinalue sekä väli- eli bufferivyöhyke. Lauma oleskelee pääosin ydinalueella, sillä seuna-alueilla se saattaisi joutua kahnauksiin naapurilauman kanssa. Havaitut tunkeilijat ajetaan yleensä raivokkaasti pois tai tapetaan. Reviirin rajat merkitään “hajuposteilla” eli virtsa- ja ulostemerkeillä. Myös lauman yhteinen ulvonta on selvä merkki muille susille, että alue on jo varattu. Laumassa yleensä vain alfapari lisääntyy. Kiima-aikaan kevättalvella lauma saattaa hajota, mutta kokoontuu taas yhteen kiiman mentyä ohi. Lauman koostumus saattaa kuitenkin muuttua, sillä etenkin nuorilla susilla on tapana lähteä etsimään itselleen vapaata tonttia ja kumppania. Lisäksi laumaan saatetaan ottaa uusia susia. Touko-kesäkuussa alfanaaras synnyttää 2-7 pentua joko itse kaivamaansa tai luonnon muovaamaan luolaan. Koko lauma osallistuu pentujen hoitoon ja kasvatukseen.. Pentujen ollessa noin kuukauden ikäisiä ne siirretään uuteen pesään (rendesvous), mikä estää tautien ja syöpäläisten pesiytymistä. Eläminen laumassa vaatii kommunikointia. Sudella onkin erittäin kehittynyt “kieli”: ääntelyn lisäksi sudet ilmaisevat tuntemuksiaan ilmeillä ja eleillä. Erityisesti katseen suuntaaminen, korvienja hännän asento kertovat suden mielialasta ja asemasta laumassa - esimerkiksi pelkkä alfayksilön katse saa muut sudet palaamaan takaisin ruotuun. Myös hajut kuuluvat susien maailmaan: paitsi reviirimerkeissä ja saalistuksessa, sudet käyttävät hajua myös toistensa tunnistamisessa. Hierarkisista alistussuhteista hulimatta susilauma tuntee syvää keskinäistä kiintymystä ja ystävyyttä. Yhteinen ulvonta yhdistää lauman jäseniä, ja sudet tuntuvatkin nauttivan ulvomisesta. Sudet, jopa aikuiset, leikkivät mielellään keskenään ja vahvistavat näin suhteita. Susilauman onkin toimittava saumattomasti mm. hankkiessaan ravintoa. 2.3 Suden ruokalista Susi saalistaa mieluiten suuria kasvinsyöjänisäkkäitä, erityisesti hirviä, kuten hirviä, poroja ja metsäpeuroja. Vaikka yksinäinen susikin voi tappaa kookkaan hirvisonnin, niin laumalta se käy tehokkaammin. Myös vahingoittumisen riski pienenee. Saalistamaan lähdetään yleensä yhtenä ryhmänä. Lumessa sudet jolkottavat joko valmiita jälkijonoja tai teitä pitkin, tai siten, että taaimmaiset astuvat etummaisen jalanjälkiin. Susi paikantaa yleensä saaliinsa herkän vainunsa avulla, mutta myös suden kuulo on tarkka. Havaittuaan saaliin sudet pyrkivät yllättämään sen. Sudet myös testaavat saaliin puolustuskyvyn ennen varsinaiseen saalistukseen ryhtymistä. Jos esim. hirvi jää paikoilleen ja potkii häiritsijöitään, sudet luopuvat yleensä jahdista. Sen sijaan jos saalis lähtee juoksemaan, se on selvästi heikoilla, ja sudet aloittavat kiivaan takaa-ajon. Vaikka susi on nopea (jopa 70 km/h) ja kestävä juoksija, terve hirvi tai peura jättää hukat helposti jälkeensä. Sudet saalistavatkin useimmiten saaliiksi heikkoja, sairaita tai vanhoja yksilöitä sekä vasoja. Toinen ovelampi taktiikka on, että osa susista pakottaa saaliit juoksuun, ja osa tuleekin vauhkoontuneita eläimiä vastaan. Taktiikoistaan ja juoksukyvystään huolimatta sudet jäävät usein ilman saalista. Joskus, etenkin yksin ollessaan, sudet joutuvat tyytymään pienriistaan ja kotieläimiin. Jänikset, majavat ja linnut tarjoavatkin vaihtelua suden ravintoon - myös hiiret ja myyrät keplaavat välipalaksi.. Lisäksi sudet syövät pieniä määriä kasveja ja hyönteisiä. Susi on ravintonsa suhteen sopeutuva: monet kaupungit ovat saaneet vaituiset susivieraansa. Näin on esimerkiksi Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa, missä sudet etsivät yöllä ravintoa kaupungin roskapöntöistä ja kaatopaikoilta. Susille kelpaavat myös haaskat. Sudet ovat tärkeä lenkki eliöyhteisössä. Syömällä sairaita eläimiä sudet toimivat luonnon “terveyspoliiseina” sekä pitävät yllä laidunten kantokykyä. Etenkin pohjoisimmilla alueilla uusiutuminen on hidasta, ja kasvinsyöjänisäkkäiden liiallinen runsastuminen olisi kohtalokasta. Sudet myös ruokkivat muita metsäneläimiä: suein jättämillä saadoilla voi nähdä mm.korppeja, kettuja ja jopa ahmoja. 3. Ihmisen ja suden historia 3.1 Susi - Ihailtu ja palvottu Susi muistuttaa yllättävän paljon meitä ihmisiä: se on sosiaalinen,älykäs ja sopeutuvainen eläin, jolla on vahvat siteet perheeseensä. Joissakin asioissa ihminen muistuttaa enemmän sutta kuin muita kädellisiä: apinat ovat esimerkiksi riippuvaisia metsistä, mutta niin sudet kuin ihmisetkin tulevat toimeen vuoristoissa, tundralla ja aavikon laitamilla. Apinat ovat myös pääosin kasvinsyöjiä, kun taas sudet ja ihmiset suosivat lihaa: lihassa energia on “tiiviissä” muodossa, joten sen syönti mahdollistaa seurustelun,levon ja matkustamisen. Muinaiset metsästäjäkansat ihailivat sutta taitavana metsästäjänä, ja jopa matkivat sen pyyntitaktiikkaa. Susi oli voimakas toteemieläin, joka opasti ihmisiä elämään ja siirtymään tuonpuoleiseen. Ihmisen ja suden välillä oli voimakas yhteys. Kautta historian on kerrottu tarinoita susiemon hoivissakasvaneista lapsista. Tunnetuin lienee tarina Rooman perustajista, Rmuluksesta ja Remuksesta. Jopa 1900-luvulta tunnetaan samanlaisia tarinoita: 1920-luvulla Intiasta löydettiin kakis tyttöä, Amala ja Kamala, suden pesästä. Olivatpa nämä tarinat tosia tai kuviteltuja, niiden paljous kertoo, että jotain tuosta ihmisen ja suden välisestä syvästä suhteesta on säilynyt näihin päiviin asti. 3.2 Kun sudesta tuli koira Suden ja ihmisen tiivis yhteiselo alkoi vähintään 14 000 vuotta sitten. Sudet alkoivat oleskella ihmisaumusten liepeillää helpon ruuan toivossa, ja ihmiset saattoivat ottaa sudenpentuja elätikseen. Pian ihmiset huomasivat kesyjen susian hyvät ominaisuudet: ne hävittivät jätteitä, auttoivat metsästyksessä ja vartioivat uskollisesti kotiluolaa - kelpasivatpa ne myös hädän tullen pataan ja turkiksiksi. Ihmisen seurassa susista tuli yhä kesympiä, ja luonnossa muuten epäedulliset piirteet yleistyivät. Ruumis ja kallo pienenivät, ja kuono lyheni.. Myös luppakorvia ja kippurahäntiä alkoi ilmestyä, Aluksi muutoksiin vaikutti sattuma, mutta pian ihmiset alkoivat jalostaa eläimiä: suden monet alalajit ovatkin olleet pohjana sadoille koiraroduille.. On huomattava, että myös yksilönkehityksessä on tapahtunut muutoksia, esimerkiksi koiralla on kaksi kiimaa vuodessa, kun taas susilla yksi. Ehkä huomattavin muutos on tapahtunut aivojen koossa: vaikka koira on yksi älykkäimpiä eläimiä, sen aivojen kehitys pysähtyy kolmen-neljän kuukauden ikäisen sudenpennun tasolle. Ihmisen hoivissa myös tyhmemmät yksilöt jäävät henkiin! Vaikka koiran ulkomuotoa ihminen on onnistunut muokkaamaan mieleisekseen, koiran käyttäytymiseen ihminen ei ole voinut vaikuttaa juuri lainkaan. Yhä tänäkin päivänä koirat nostavat jalkaa ja merkkaavat kuvitellun reviirin. Joskus yksin jätetty koira saattaa kutsua laumaansa ulvomalla. On vaikea uskoa, ett esimerkiksi tiibetinspanieli on ollut joskus susi. Koira ja susi ovat kuitenkin osoittautuneet todella läheisiksi: koiraeläinten mitokondrioiden DNA:ta tutkittaessa on havaittu, että koiran ja suden DNA:t ovat identtiset, ja kuitenkin ne poikkeavat muiden sukulaistensa, mm. kojootin, perintöaineksesta. Täten koira kävisi yhdestä suden alalajista, tai susi koirarodusta! Koiran ja suden läheisyyttä puoltaa eräs toinenkin seikka, nimittäin koira ja susi saavat lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä - tosin pienten koirarotujen ja suden risteyttämisessä on teknisiä ongelmia. Tätä ominaisuutta käytetään hyväksi luotaessa entistä kestävämpiä vetokoiria ja jopa kokonaisia koirarotuja, kuten saraloosinsusikoiraa jalostettaessa on käynyt. Koirasudet eivät kuitenkaan ole ongelmattomia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa koirasusien kasvattamisesta on tullut muotia siitäkin huolimatta, että ne ovat arvaamattomia ja usein aggressiivisempia kuin koirat tai villit sudet, sillä ne ovat menettäneet luontaisen pelkonsa ihmisiin, ja ovat usein suuria ja vahvoja. Koirasudet myös mustaavat suden mainetta, sillä niiden tuhotyöt pistetään usein susien tiliin. Lisäksi villiintyneet koirasudet - ja koirat - ovat vaara etenkin eristyksissä olevien susipopulaatioiden geenipuhtaudelle. 3.3 Lainsuojaton susi Ensimmäiset pimenyhteisöt pitivät luonnollisena, että pedot verottivat karjasta oman osansa. Näin merkittävää petovihaa ei syntynyt. Mutta kaikki muuttui, kun raamattu antoi vain ihmiselle maan omistusoikeuden. Ihmismäärän kasvaessa, tautien levitessä ja kirkon taistellessa pakanuutta vastaan sudesta tuli vihollinen. Riista hävitettiin olemattomiin, ja sudet joutuivat etsimään ravintoa ihmisten pihoilta. Tässä saatettiin nähdä jotain demonista, ja kirkko leimasi sudet paholaiseläimiksi. Lykantrooppiseen psykoosiin vaipuneet ihmiset ja sudentaljoihin pukeutuneet shamaanit muuttuivat ihmisten mielissä todella susiksi: syntyi uskomus ihmissusista, verenhimoisista ja julmista ihmisen ja suden sekasikiöistä. Monet ihmiset paloivat roviolla - myös suden kohtalo oli monin paikoin sinetöity. Sutta alettiin vainota. Tuhansia, jopa miljoonia susia tapettiin myrkyillä, ampumalla, raudoilla ja kiduttamalla - susi saatettiin jättää koiralaumojen raadeltavaksi, kun sen leuat oli ensin murrettu ja jänteet katkaistu. Uudella ajalla susia alettiin ampua lentokoneista ja muista ajoneuvoista. Susi hävisikin monilta levinneisyysalueiltaan: esimerkiksi Brittein saarten viimeinen hukka tapettiin vuonna 1776. Monet suden alalajit kuolivat tai olivat vaarassa kuolla sukupuuttoon. On huomattava, että karhut ja suuret kissapedot olivat karjalle yhtä suuri, ja ihmisille jopa suurempi uhka kuin sudet, mutta niitä ei koskaan alettu vihaamaan samalla tavalla. Susiin saatettiin myös purkaa turhautumista: säille, karjataudeille ja valtion hallinnolle ei voitu mitään, mutta susi oli tarpeeksi konkreettinen kohde syntipukiksi. 3.3.1 Susisotaa Suomessa Pohjoisena ja harvaan asuttuna maana Suomi on tarjonnut suurpedoille hyvän elinalueen.. Ravintoa on ollut maamme rajojen sisäpuolella liiaksi asti. Kuitenkin 1800-luvun väestöräjähdys asetti pedot ja ihmiset vastakkain. Susiviha sai varsinaisen hysterian luonteen Turun tappajasuden jälkeen. Vuosina 1880-81 sudet tappovat Turun seudulla 22-24 lasta - tosin nykyään epäillään, että kyseessä olisi ollut koiran ja suden risteymä. Tämä vauhditti susien lahtausta, ja valtio rupesi maksamaan hätäpäissään tapporahoja susista ja “susi-ilveksistä” - kyseessähän on vain ilveksen eräs värimuoto. Ratkaisevaksi tekijäksi tuli venäläisten sudenpyytäjien, lukashien, palkkaaminen.. Yltiöpäinen metsästäminen johti siihen, ettei pienentynyt susikanta kyennyt selviytymään penikkatautiepidemiasta ja lisääntyvästä pyynnistä. Suomalaisen suden historia oli ohi, mutta susien historia Suomessa ei päätynyt. 4. Suden ja ihmisen suhde nykyaikana 4.1 Sudet palaavat Susi on ollut yksi maailman laajimmalle levinnein maanisäkäs - vain ihmisellä ja siitä hyötyneellä rotalla ja kotihiirellä on ollut laajempi esiintymisalue. Susia tavattiin melkein kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla joitakin eristyneitä saaria, kuten Islantia, lukuun ottamatta.. Kuitenkin ihmisen harjoittaman vainon takia sudet hävisivät monilta entisiltä elinalueiltaan, kuten Meksikosta, Yhdysvalloista, Euroopasta ja Intiasta - vain Alaskassa, Kanadassa ja Siperiassa on säilynyt elinvoimaisia susikantoja. Susi on kuitenkin palaamassa entisille elinalueilleen - jos ihmiset sen sallivat. Joissakin tapauksissa ihmiset ovat edesauttaneet susien paluuta: esimerkiksi Meksikon-susi onnistuttiin pelastamaan, ja nyt Meksiko on saanut pienen susikannan. Lisäksi maailman uhanalaisin koiraeläin, punasusi, on onnistuttu pelastamaan.. Myös joistakin luonnonpuistoista, kuten Yellowstonesta, sudet hävitettiin, mutta takaisinistutuksen avulla hukat voivat jälleen ulvoa suojelluissa metsissä. Myös Suomi on saanut suden takaisin. Aina silloin tällöin reviirit idässä täyttyvät ja laumojen koko on suuri, ja tällöin kasvaa paine susivaelluksille eli susiekspansioille. Vaikka suomalaiset ampuivat suurimman osan vaeltelemaan lähteneistä susista, on nyt maassamme noin 150 yksilön kanta (2003) - tosin kyseessä on vain arvio, sillä suden liikkuvuuden takia kanta usein yliarvioidaan.. Susikannassamme on kuitenkin havaittu ongelmia: Suomessa pentuekoko jää yleensä pieneksi (2-3 pentua), mikä saattaa kertoa sisäsiittoisuudesta. Lisäksi kanta on vahvasti painottunut Itä- ja Pohjois-Suomeen. 4.2 Susiko vaarallinen? On äärimmäisen harvinaista, että terve, villi susi hyökkää ihmisen kimppuun. Tällöin on kyseessä yleensä pelkopuolustus: suden pentuja revitään pesästä tai ihminen käy suteen käsiksi. On kuitenkin todettu, että vesikauhua (rabies) sairasta yksilö voi olla hengenvaarallinen.. Myös ihmisten kasvattamat sudet ja koirasudet saattavat olla arvaamattomia.. Useimmiten susi luikkii pakoon jo haistaessaan ihmisen - harva onnistuu edes näkemään sutta, vaikka niitä olisi alueella runsaasti.. Sudet saattavat olla uteliaita ja tulla esimerkiksi talon pihaan ruokaa etsimään. Tällöin vaarassa ovat lähinnä koirat ja muut kotieläimet. Lisäksi rabies on monin paikoin voitettu: alueelle, jossa sitä on ilmaantunut, kylvetään vesikauhurokotetta sisältäviä syöttejä. 4.3 Susivihaa ja petopelkoa Noin joka kolmas suomalainen sanoo pelkäävänsä sutta, vaikka sille on vaikea löytää järjellistä selitystä. Lähes poikkeuksetta tällaisilla ihmisillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista kokemusta kyseisestä eläimestä. Lehdissä usein liioitellaan susien aiheuttamia tuhoja sekä petopelkoa. On aika ristiriitaista, että susia halutaan jatkuvasti tappaa, vaikka metsämme ovat tänä päivänä täynnä hirviä. Media on kaikista pahin susivihan lietsomisen kanava. Metsästäjät ovat huolissaan koirista ja hirvistä, ja poromiehet taas pelkäävät porojensa puolesta. Lähes aina jää kuitenkin mainitsematta, että valtio korvaa susien aiheuttamat kotieläinvahingot - porot jopa kaksinkertaisesti. Myös huoli hirvikannan romahtamisesta on älytön: ainoa laji, joka kykenee tapamaan muita lajeja sukupuuttoon tehokkaasti, on ihminen Monesti sudet ovat jopa hyödyksi rajoittaessaan hirvieläinkantoja. Ihmiset ovat kovia liioittelemaan: tänä vuonna Pohjois-Karjalassa kiersi huhu, että alueella liikkui 15 suden lauma. Jäljittäjä Erkki Naski lähti omin päin tutkimaan väitteen todenperäisyyttä, ja löysi korkeintaan 4 suden lauman jälkiä. Usein myös näkee väitettävän, että susi on syönyt kokonaisen lampaan yhdessä yössä tai raadelleet kymmeniä hirviä: susi voi syödä kerralla vain 2,5 kiloa lihaa, mikä tarkoittaa 8-9 hirveä vuodessa. Hirvien kaatamisessa on lisäksi vaara menettää itse henkensä terävien sorkkien iskusta. Kotieläinten tilanne on kuitenkin toinen: susi ottaa ravintoa niin paljon, kun sitä on helposti saatavilla. Harvoin susi kuitenkin tappaa ravintoa yli tarpeen - tällöinkin susi luultavasti palaisi syömään ruuan rippeet, mikäli saisi rauhassa ruokailla. 4.4 Valoisampi tulevaisuus? Tiedon lisääntyessä myös petopelko on hälvenemässä. Etenkin susien radiopannoitus on antanut tärkeää tietoa susien liikkumisesta ja elämästä: Suomessa kokeiltiin susipuhelinta, josta sai tietoon susien olinpaikan. Tällöin metsästäjät voivat mennä alueelle, jossa susia ei ole. Suomessa on tapahtunut huomattavia lakimuutoksia. Vuonna 1993 susi määriteltiin riistaeläimeksi entisen tuhoeläimen sijaan. Lisäksi EU:hun liittyminen on tiukentanut Suomen susipolitiikkaa: EU:n periaatteiden mukaan susi luokitellaan tiukasti suojeltuihin lajeihin. Tämä tarkoittaa sitä, että susi on rauhoitettu laji, ja vain häiriöitä aiheuttavat sudet saa poistaa, ellei mitään muuta ole tehtävissä: tämä kuitenkin edellyttää kestävää kantaa. Suomi sai kuitenkin neuvoteltua poronhoitoalueelle erikoisluvan, jonka mukaan siellä sai metsästää susia määrättynä aikana vapaasti - mutta tähän tuli pian muutos. Vuonna 2001 tapahtui Hyrynsalmella surullinen näytös: kokonainen susilauma teurastettiin laillisesti. Lisäksi samana vuonna tuli ilmi erittäin törkeitä salakaatoja: mm. eräs poromies ruhjoi moottorikelkalla naarassuden jäälle. Kyseessä ei todellakaan ollut vahinkoa tuottaneiden yksilöiden poistaminen kannasta. Kevään aikana tapettiin neljännes koko Suomen susikannasta. Kevään aikana tapettiin neljännes koko Suomen susikannasta, eikä EU voinut enää ummistaa silmiään: sudenpyynti tuli luvanvaraiseksi myös poronhoitoalueella. Tämä ei kuitenkaan suojaa susia täydellisesti, sillä paineet salakaatoihin kasvavat. Sudet ovat saaneet myös suojelijansa. Erityisesti monet kaupunkilaiset ja turistit haluavat nähdä tämän erämaan asukin: Pohjois-Amerikassa ihmiset tungeksivat luonnonpuistoihin kuulemaan ja näkemään susia. Myös Suomessa järjestetään innokkaille susihiihtoja ja petokuvauksia. Susivahinkoja voidaan estää, joten enää petovihalle ei pitäisi löytyä sijaa. Uudet sähköaitaratkaisut, ns. susiaidat, ovat halvempia ja suhteellisen helposti pystytettäviä - lisäksi tilat saavat niihin valtiolta tukea. Lampaiden suojelemiseen löytyy niin ikään helppo ja perinteinen ratkaisu: koira.. Esimerkiksi Italiassa susikanta on saanut rauhassa kasvaa, vaikka alueella on runsaasti lampaita, sillä maremmano abruzzese -koirat pitävät huolta siitä, ettei lampaat mene “hukkaan”. Susissa riittää yhä tutkimista, vaikka niitä on tutkittu jo monta vuosikymmentä. Yksilöiden välillä on huomattavia eroja, ja esim. niiden taipumusta käydä metsästyskoirien kimppuun selvitetään. Lisäksi Suomessa on hanke susien sukulaisuussuhteiden selvittämiseksi. Suomessa suunnitellaan myös valtakunnallista hoito-ohjelmaa, joka ottaisi alueelliset erot paremmin huomioon - ehkä tällöin sudet ja ihmiset pystyisivät paremmin elämään sovussa samoilla alueilla. 5. Suden hetki Itse olen onnistunut näkemään eläviä susia - tosin vain eläintarhassa. Olen nähnyt, kuinka aikuiset sudet sietävät pentujen riehumisen ja näykkimisen. Uteliaat sudet kävivät myös tervehtimässä naapureitaan ilveksiä ja karhuja. Olen myös nähnyt suden valtavat voimat: yksi lauman komeimmista yksilöistä nosteli sellaisia tukkeja etsiessään piilotettua ruokaa, että metsuritkin olisivat kalvenneet.. Valitettavasti kyseinen susilauma vaeltaa nyt autuaammilla metsästysmailla, koska eivät enää kestäneet vankeutta. On ihmeellistä, että ihmiset ovat vihanneet ja jotkut vihaavat edelleen näitä upeita luontokappaleita. Solidaarisuudessaan ja yhteistyökyvyssään sudet ovat kadehdittavia. Lisäksi susien väliset suhteet ja kommunikointikyky ovat eläinmaailman kehittyneimpiä. On ironista, että ihmiset rakastavat koiria, mutta useimmat eivät edes siedä susia. Ennen susivihan saattoi jotenkin ymmärtää: kun nälässä taistelevan perheen viimeinen lehmä joutui suden suuhun, niin kyse oli elämästä ja kuolemasta. Nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa asiat ovat toisin, eikä kukaan voi joutua samanlaiseen ahdinkoon. Syrjäseuduilla susiin saatetaan heijastaa vihaa “herroja” kohtaan, ja helposti ihmiset jaetaan kaupunkilaissuojelijoihin ja maaseutuväestöön. Vaikka EU puuttuukin Suomen asioihin, susi ei ole välikappale siihen sotaan. Suurin osa tutkielmani tiedoista on Pulliaisen käsialaa - onhan hän yksi maamme johtavia susitutkijoita. Olen kuitenkin pyrkinyt rikastuttamaan aineistoa myös muiden, mm. amerikkalaisten tutkijoiden tiedoilla. Kirjojen ohella olen käyttänyt runsaasti lehtiartikkeleita, sillä niistä löytyy paljon tuoretta tietoa - lisäksi lehdet ovat olleet sekä suojeluun että metsästykseen painottuvia monipuolisen kuvan saamiseksi.. Materiaalia on myös eri aikakausilta, jotta tietoja on voitu vertailla.. Ihminen ja suden välillä tuntuu olevan viha-rakkaus -suhde: vaikka monet vihaavat sutta, he eivät pääse siitä koskaan eroon, sillä koirat kuuluvat läheisesti ihmisen elämään. Lisäksi myyttinen susi kummittelee alitajunnassa. Susi symbolisoi monia asioita ihmisistä riippuen: toiset pitävät sitä tulisilmäisenä demonina, toiset taas kadotettujen erämaiden symbolina. Näillä myyttisillä susilla on itse asiassa vähän tekemistä todellisten susien kanssa, mutta ne ovat tärkeä osa ihmisyyttä. Lopuksi lainaan John Murrayn kuvausta ihmisen ja suden suhteesta kirjasta Out Among the Wolves: “ Susi muistuttaa meitä siitä, mitä emme saa unohtaa: että olemme syntyisin kylmiltä, tuulisilta aikojen takamailta, ja että olemme sivistyksen pintasilauksesta huolimatta edelleen hyvin vahvasti osa tätä kesytöntä luontoa.” (McElroy 1997, 225) Lähdeluettelo Alderton, David 1999. Opi tuntemaan koirasi. Suom. Raija Viitanen. Karkkila: Kustannus-Mäkelä Oy Brandenburg, Jim 1993. Veljemme susi - Unohdettu lupaus. Suom. Ari Ahola. Saksa: Gummerus.. Cajander, Riku 2003. Maremmat suojelevat lampaita ja susia Italiassa. Eläinmaailma 6/2003. Toim. Marjo Kylmänen. Egmont kustannus Oy AB Cajander, Riku 2003. Susi - Pohjolan älykäs metsästäjä. Eläinmaailma 6/2003. Eskelinen, Seppo 2004. Erkki etsii suden jälkiä. Karjalan maa 27.1.2004.. Toim. Pekka Puustinen. Maakunnan kustannus Oy. Eskelinen, Seppo 2004. Kuulemisia, tiedotuksia, susihiihto. Karjalan maa 27.1.2004. Halkka, Antti 2002. Susillakin jo GSM. Suomen luonto 6/2002. Halkka, Antti 2002. Joka kahdeksas susi kännykkäverkkoon? Suomen luonto3/2003. Havu, Seppo 2002. Suurpetojen hallinnointi. Metsästäjä 6/2002. Helminen, Matti 2003. Miksi susi tappoi porot? Suomen luonto 3/2003. Härkönen, Sauli 2002. Susi riistaeläimenä. Metsästäjä 6/2002. Härkönen, Sauli 2004. Susi kuumentaa tunteita. Metsästäjä 1/2004. Toim. Tapani Pääkkönen. Kangasniemi, Kaija 1983. Suomen eläimet I. Espoo: Weilin+Göös. Kauhala, Kaarina 2000. Koiran villit sukulaiset. Toim. Ritva Forslund, Juva: WSOY. Kemilä, Eero ja Komulainen, Ari 1992. Suden jäljillä. Eläinmaailma 1/2002. Kojola, Ilpo 2003. Mitä sudessa pitäisi tutkia? Metsästäjä 5/2003. Toim. Tapani Pääkkönen. Komonen, Atte 2002. Susien jäljillä hiihdettiin. Suomen luonto 4/2002.. Kovalainen, Kari 2004. Susi meissä - Selittyykö petoviha peiliin katsomalla? Suomen luonto 4/2004. Toim. Jorma Laurila. Turku: Suomen luonnonsuojeluliitto. Kuittinen, Juha 2003. Petoaitoja uusista materiaaleista. Metsästäjä 5/2003. Lahti, Seppo; Leikola, Antti; Malmström, Kalevi K.; Syrjämäki, Jaakko; Koli, Lauri ja Lahti, Jukka 1978. Zoo - suuri eläinkirja: 2 nisäkkäät. Suom. Tuulikki Lahti ja atso Raasmaja. Porvoo: Werner Söderström Oy. Lumiaro, Riku 1999. Petopelko lisääntyy. Suomen luonto 1/1999. McElroy, Susan Chernak 1996. Eläimet opettajina ja parantajina - tositarinoita ja pohdintoja. Suom. Srkka-Liisa Sjöblom. Hämeenlinna: Karisto Oy. Mustonen, Juhani 2003. Pedot tekevät tuhojaan porokarjassa - MKJ:n hallitus sai tuoretta tietoa suurpedoista. Ylä-Kainuu 12.8.2003. Mäensyrjä, Pentti 1974. Hukka huutaa. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy. Pasanen, Jorma 2001. Sudenpyynti karkasi käsistä. Suomen luonto 4/2001. Pulliainen, Erkki 1974. Suomen suurpedot. Helsinki: Tammi. Pulliainen, Erkki 1999. Suurpetomme - karhu, susi, ahma, ilves. Kotka: Articmedia. Pääkkönen, Tapani 2004. Suden hoitosuunnitelmassa on haastetta.. Metsästäjä 1/2004. Romppainen, Päivi 2003. Sarloosin susikoira - enemmän susi kuin koira.. Eläinmaailma 6/2003. Rue, Leonard Lee 1996. Wolves - A portrait of the Animal World. Kiina: Todri Production Limited. Savage, Candace 1989. Wolves. Iso-Britannia: Robert Hale Limited Susien paluu (Wolf - Return to the Wild) 6.1.2004 Syrilä, simo 2004. Runsas hirvikarja - ekologinen häiriötila vai metsästäjien aikaansaannos? Metsästäjä 1/2004. Teperi, Jouko 1977. Sudet suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Forssa: Forssan kirjapaino Oy. Valste, Juha 2001. Nisäkkäät. Toim. Ritva Forslund. Helsinki: Werner Söderström Oy. www.tunturisusi.com |
| www.tunturisusi.com |