SUDENPYYNTIMENETELMIÄ MUINAISINA AIKOINA SUOMESSA
Sudenkuoppa eli rita
Sudenpyynnissä aikoinaan käytetty menetelmä oli sudenkuoppa eli rita. Kylät velvoitettiin
vuodelta 1734 peräisin olevan lain nojalla pitämään alueellaan riittävästi sudenkuoppia.
Niinpä esim. 1800-luvun alkupuolella Uudellamaalla oli varsin runsaasti sudenkuoppia. Kuopalle
kaivettiin syvyyttä noin kolme metriä ja saman verran leveyttä. Jotta susi ei kuoppaa
huomaisi, se peiteltiin havuilla tai oljilla ja näitten päälle aseteltiin houkuttimeksi
lampaan raato. Joissakin tapauksissa kuopan ympärille rakennettiin aita.
Niinpä susi ei voinut varovasti lähestyä kuoppaa, vaan sen oli ensiksi hypättävä aidan
yli - ja silloin meno kohti kuopan pohjaa jo oli varmaa.
Kuopan keskelle voitiin myöskin rakentaa pieni lava, jolle jätettin jokin
eläin houkuttimeksi sudelle. "Neuvoissa sutten ja ilvesten pyytämiseen" vuodelta
1881 opastettiin syötin suhteen seuraavaa: "Sudelle käytetään koiraa, joka
on olewa pikkarainen willa-koira tuuhealla turkilla. Palasen haaskaa woidaan
käyttää sekä sudelle että ketulle." Jos pikkaraista villakoiraa tuuhealla
turkilla ei ollut käytettävissä, voitiin houkutuseläimeksi asettaa myös ankka,
mahdollisimman äänekäs.
Susitarha
Susitarha tuo mieleemme tänä päivänä erheellisesti paikan, jossa hoidetaan ja
tarhataan susia. Mutta aikoinaan susitarhakin oli yksinkertaisesti sudenpyytämiseen
rakennettu aitaus, jonka keskelle oli jätetty jokin eläin sudelle houkuttimeksi ja syötiksi.
Oli myös mahdollista, että susitarhan keskelle kaivettiin vielä varmuuden vuoksi sudenkuoppakin.
Susitarhat ja sudenkuopat olivat tehokkaita pyyntimenelmiä - yhdellä kertaa
sudenkuoppaan ja myöskin tarhaan saattoi jäädä saaliiksi kokonainen susilauma,
jossa oli jopa kuusi yksilöä. Yhdellä susitarhalla saatettiin pyytää muutamassa
vuodessa enimmillään jopa 15 sutta. Kun näitä sudenpyyntimenetelmiä tänä
päivänä tutkailee, niin kannattaa muistaa, että 1800-luvulla sudenpyytämistä
pidettiin ei vain velvollisuutena, vaan sankaritekona.
(Helsingin Sanomat vuodelta 1998; verkkoliite).
SUDENMETSÄSTYKSEN HISTORIAA 1800-LUVULTA
Kun tutustuu sudenmetsästys-kulttuuriin menneinä vuosisatoina Suomessa, saa tulla huomaamaan,
että kaikki keinot olivat tuossa inhassa toimessa sallittuja. Mitään ei tarvinnut välittää siitä,
minkä verran aiheutettiin kärsimystä metsästyksen kohteelle, eli tässä tapauksessa sudelle.
Kaikki sudet ovat olleet sopivia saalistuksen kohteiksi ja suurimmassa vaarassa ovat
olleet yllättäen pennut - helpoimmin saaliiksi saatavat.
Susia pyydystettiin esimerkiksi myrkyin ja raudoin. Näin taattiin pitkällinen kituminen ja
äärimmäisen tuskallinen ja pitkitetty kuolema. Susia eivät metsästäneet vain maineikkaat
talonpoikaismetsästäjät, kuten Eerikki Heinäkangas ja Kustaa Kokko, vaan tapporahan
kannustamina metsissä liikkui kiihkoissaan suden perässä niin räätäliä, suutaria kuin
seppääkin.
Sudenpesien ryöstäminen oli koettu ja helpoin tapa päästä kiinni susirahoihin.
Useinkin aikuisen suden kiinnisaaminen saattoi olla vaikeampaa. Mutta sudenpesän
saattoi löytää onnekas räätälikin. Sudenpennut pesästään ryöstänyt ja tappanut
saalistaja eli metsästäjä muinaista mallia, oli toimessaan myös hyvin laskelmoiva:
oltiin tarkkoja siitä, että vanhat, lisääntymiskykyiset sudet säästettiin ja näin säilytettiin "peruspääoma".
Koiria käytettiin houkuttimena ja syöttinä metsästyksessä.
Esimerkiksi juuri Kustaa Kokko oli kouluttanut koiransa haukkumaan.
Ensiksi hän hakeutui seudulle, jossa tiesi susien liikkuvan ja pani sitten
koiransa haukkumaan. Tuota pikaa kiisivät haukun kuulleet sudet paikalle ampujan tähtäimeen -
ja näin oli sudenmetsästys taas kerran onnistunut. Tämän päivän näkökulmastahan
tämäkin menettely on varsin kyseenalainen, kun ajatellaan koiran ja suden
suhteita. Missään tilanteissa eivät sudet saaneet takaa-ajajiltaan hetkenkään rauhaa.
Erään kerran sattui niin, että August Saarikoski kuuli pimeänä syysyönä
susiemon ulvoen ja haukkuen kutsuilevan erkaalleen joutuneita pentujaan.
Silloin metsästäjämme oitis kiiti emon ja pentujen väliin, onnistuen tässäkin
tilanteessa ampumaan yhden pennuista. Susia siis yritettiin ampua pimeässä sinne
tänne huiskien - voi vain arvailla, kuinka paljon haavoittuneita susia jäi luontoon
tuollaisen jäljiltä. Metsästyksen historiaan tutustuessaan törmää usein näihin
tilanteisiin, joissa susia on ammuskeltu ihan säkkipimeässä tuon ajan huteroilla
aseilla.
Ludvig Munsterhjelmin teos "Pohjolan pedot" on tässä osiossani
lähdeteoksena. Vaikka Munsterhjelmille susi on pääasiallisesti vain metsästystarinoitten
pyyntö- ja saalistuskohde,
ei voi välttyä vaikutelmalta, että eräin paikoin hänkin joutuu villin suden voiman
ja vauhdin vangiksi ja pauloihin, kun hän kuvaa havainnollisesti suden liikkumista
ja on pakotettu ylistyksiin:
"Sopivan kelin aikana on susi tavattoman nopea juoksemaan ja saa avoimessa
maastossa kiinni jokaisen muun pohjoismaiden eläimen, myös hirven.
Olen kerran nähnyt pahasti pelästyneen susiparven, jonka itse satuin
säikyttämään päivämakaukselta, pakenevan erään tunturinrinteen yli.
Voin vakuuttaa, että se oli menoa! On huomattava ero suden ja koiran
juoksutavan välillä. Viimeksimainitussa näkee loikan eri vaiheet ja siinä
tapahtuvan työn. Sudella on pako- ja pyyntiloikka luistavaa, eikä siinä
voi havaita ruumiin taikka jalkojen ponnistusta. Eläin suorastaan lentää eteenpäin!
Siinä on villi eläin vapaassa, huimassa vauhdissaan, joka näyttää voittavan kaikki!
Eräällä Petsamon koltalla on koltollaan eräs ennätys metsästyksessä:
yhdellä laukauksella hän on mukamas surmannut peräti neljä sutta, jotka kaikki
sattuivat olemaan linjassa hänen luotinsa tiellä. Tämä "ennätys" on paikkansa
pitämätöntä huuhaata, tarinoita, joita kerrotaan. Tämän päivän näkökulmasta
nämä metsästystarinat ovat enimmäkseen ikävää luettavaa. On ihmeteltävä sitä, ettei
tuolloin ole piitattu ollenkaan siitä, mitä kärsimyksiä kohteelle on aiheutettu.
Munsterhjelm keskittyy kuvailemaan rautoihin jääneen suden kohdalla sitä,
kuinka tämä päästää kuoleman hädässään "hätäruilauksen" - pienintäkään
ajatusta ei häneltä liikene sille, että onko tällainen oikein. Päinvastoin,
tapahtumista kertoillaan nauttien ja "muistelemisen ilolla".
Ammatikseen susia pyytäneillä on aina ollut, missä ovat liikkuneetkin,
rekipeleissään sukset ja kiväärit valmiina. Ja missä on sudenjäljet nähty,
siitä on perään syösty ja useinkin sudenhiihdot ovat kestäneet päiväkausia.
Yöt on levähdetty jossakin matkan varren talossa ja aamusella jo ennen
valonkajastusta on hyökätty taas suden perään. Eli ihan uskomaton vimma
on tähän askareeseen ollut.
(Varsinainen lähde: Tuntureilta ja metsistä/
toimittanut Erno Paasilinna).
PORSASVIETETTÄ JA VIETTELYSTÄ - ILOISILLA PORSAILLA!
Porsasviete, jonka tämän päivän kielellä mielellään muuntaisi muotoon
porsasviettelys - ei sanana heti paljon kerro. Tuleeko mieleen jokin ravintolan herkku?
Kyse on kuitenkin ihan muusta ja varsin arveluttavasta: susijahdista porsaalla eli porsasvietteellä. "Jahtiin
tarvitaan vanha ja vakava hevonen, joka ei liioin säikähtele ampumista, nuori ja
iloinen sianporsas sekä kyytimies joka voi hillitä tunteitaan eikä heti kuni harakka
niistä rupee laulamaan suden näkyviin tullessa. Kun kuullaan susien ulvontaa tahi
muutoin tiedetään, missä niiden on tapana oleskella, lähtee kaksi tahi kolme
metsästäjää sille kulmalle, ajaen syliretelissä tahi vanhassa reessä."
Tällainen rekipeli kun kiiti pitkin maita ja mantuja, niin olipas siinä ihmettelemistä
ja kuulemista! Ääntä tähän roisiin menoon tuotiin nimittäin porsaan avulla, sillä metsämiesten
"tarkoituksena oli sopivalla tavalla saattaa mukaan ottamaansa porsasta kiljaisemaan
ja porahtamaan niin usein kuin suinkin, koskapa sudet, tämän porun kuultuansa,
tavallisesti saaliin toivossa seuraavat rekeä."
Ajat ovat nyt toiset - emmekä kulmiamme kiristelemättä lue tällaisesta touhusta, jossa
porsas-poloisen tuntemuksista ei paljonkaan piitattu. Vinkumaan ja kiljumaan porsas
saatiin moitittavin menettelyin - jo tuolloin tätä pyyntitapaa paheksuttiinkin:
"Porsasvietteellä susijahti onnistuu aniharvoin ja se käy usein kirottavaksi eläimen
rääkkäykseksi, koska metsästyskiihko helposti saattaa pahoinpitelemään porsas-raukkaa,
joka useinkaan ei tahdo päästää viettelyääniään ellei sitä kiusata naskalimen pistoksilla tai
muilla tavoin."
Joka tapauksessa tätäkin sudenpyyntitapaa tuon ajan julkaisuissa ja metsästäjille suunnatuissa
oppaissa neuvottiin käyttämään.
Joskus lehtiuutisten mukaan näinkin saatiin susi jahdatuksi - vaikkakin mitä ilmeisimmin
pyyntikeino oli varsin tehoton: "Kaikista pyyntikeinoista on tämä keino
epäilemättä vähin leiville lyöpä..." Eräs metsästäjä kertoili suorittaneensa
porsasviete-jahdin sata kertaa - tuloksena yksi kaadettu susi! Itse porsasta vingutettiin reessä - ja reen perässä
vedettiin heinätukkoa, jonka oli tarkoitus hämätä susi luulemaan sitä porsaaksi.
Esitettiin, että koko menetelmä perustuu virheelliseen tietämykseen, sillä susi ei koskaan
juokse reen perässä, vaan sen vierellä metsässä. Oikein lumisina talvina tätä suositeltiin
kuitenkin erityisesti, sillä silloin susi ei juoksisi sivulla umpihangessa vaan seurailisi
reen jättämiä jälkiä: erityisen suotuisat olosuhteet porsasviete-jahdille olivat
olevinaan "kovalla pakkasella kuutamoiltoina tahi -öinä."
Hmmm...? Kuvitelkaamme kuutamon hohteessa ja tähtitaivaan alla välkehtivä pakkasyö ja suurten nietosten
alle peittyvä korpimaa. Samassa yön satumainen tunnelma ja hiljaisuus rikkoontuu: jostakin kaukaa
alkaa kantaa ajomiesten kiihkeitä huudahduksia ja vieläkin kiihkeämpiä ja kimakoita
porsaan kiljahduksia...! Älkäämme kuitenkaan kummeksuko saati kauhistuko, sillä siellä on
meneillään vain tavanomainen susijahti porsasvietteellä...
(Jouko Teperi: Sudet Suomen rintamaiden
ihmisten uhkana 1800-luvulla).
SUSIJAHTEJA PALOVIINALLA JA JALKARYYPYIN!
Yleinen ja käytetty menettely suden kaatamiseksi oli susijahti. Pitäjissä olivat virkamiehinä
susi- eli jahtivoudit, joille kuului jahtien järjestäminen - ja susijahteihin he ottivat mukaan kaikki kynnelle kykenevät
kylän miehet. Varhaisempina aikoina, ennen 1800-luvun loppupuolen kehittyneempiä pyyntömenetelmiä -
susijahditkin olivat varsin tehottomia porsasvietteitten tapaan. Jahtivoudit olivat
useinkin virkaansa ihan sopimattomia eivätkä välttämättä tienneet sudenpyynnistä paljoakaan -
josko jaksoivat toimitella virkaansa kuuluvia tehtäviäkään. Susijahteihin kokoonnuttiin
myös tuollaisissa kansanjuhlatunnelmissa. Ja jo aika päiviä olivat kaikonneet sudet kauas
tämän susijahtiin kokoontuneen miesjoukon edeltä, sillä paloviinan ja runsaina virtavien jalkaryyppyjen vuoksi remu,
meteli ja meininki - suoranaiset tappelunnujakat pitivät yllä sellaista kemua, joka taatusti
karkotti kuuroimmankin suden!
Susijahdin perusidea on yksinkertainen: ajomiesten on siinä tarkoitus ajaa hätisteltävät sudet
pyssymiesten eteen ampumalinjalle. Teoriassa kaikki vaikuttaa helpolta, mutta käytännössä
kaikki saattoi mennä näin ja ihan toisin päin: "Mutta oletkos hyvä lukija tämmöisessä jahdissa käynyt? Jos et
niin kiitä onneasi! Kuule kuinka niissä tavallisesti käypi. Satakunta miehiä, jopa
vaimoja ja lapsiakin joukossa, tulee kokoon, ken ruostuneella pyssyllä, ken poikkinaisella keihäällä,
ken seipäälläkin varustettuna. Nyt lähdetään sen kylän maata kulkemaan missä susi on
viimeksi tehnyt tekosiaan. Kahlataan korvet, samotaan salot halki hirveällä hoilaamisella,
kolistelemisella ja räjähyttämisellä. Kun viimein rupeaa väsyttämään, käydään lepäämään,
ja avataan eväspussit sekä viinapullot. Siinä nyt pidetään susille peijaisia ja sitten eritään
hyvillä mielin kukin kotiinsa. Mutta onkos niitä saatukaan joille niin komeat peijaiset
on pidetty? Vielä vain! Susia ei ole nähtykään. Ne ovat tuota hälinää kuullessaan
jo aikaa väistyneet turvallisempaan paikkaan. Se vielä kuitenkin on onneksi luettava, jos ei
joku pyytäjistä vahingossa saa luotia rintaansa, koska miehet humalissaan varomattomasti
käyttelevät pyssyjään..."
Jos ei tämä remuporukka saanutkaan susia nurin, niin yksi asia kuitenkin toteutui:
hyvin usein sudet karkottuivat naapuripitäjän puolelle. Otettiinpa ihan tavaksi se,
että jahdissa ihan tietoisesti karkoitettiinkin pedot lähipitäjien puolelle ja haitoiksi.
Ihan kirkossa saatettiin ilmoittaa ajankohta, jolloinka lähdettiin tällaiseen "jahtiin".
Tällaista menettelyä paheksuttiin ja pidettiin moraalisesti tuomittavana. Vastavetona
naapurikunta, tietäessään uhkaavasta susisiirtymästä - järjesti samaan aikaan omalla
puolellaan tämän sortin jahdin; ja niin naapuripitäjien mieskunnat hätistelivät susiaan
kilvan toistensa alueille. Todettakoon asiallisesti ja tasapuolisesti lopuksi, että
tuohon aikaan susien pyytäminen koettiin tavattoman vaikeaksi ja onnenkaupaksi - ja ehkäpä
siksi siihen ei alun alkaenkaan ryhdytty vakavissaan. Kyvyt ja taidot eivät yksinkertaisesti
riittäneet.
(Jouko Teperi: Sudet Suomen rintamaiden
ihmisten uhkana 1800-luvulla).
PITKÄKESTOISIN JA PITKÄMATKAISIN SUSIJAHTI - HÄMEEN SUSI VM. 1953!
Sekä ajallisesti mutta varmaankin kilometreinä mitaten mittavin yhtäjaksoinen susijahti
Suomessa, ilman taukoja, käytiin alkutalvesta vuonna 1953. Tämä suurjahti alkoi ennen
tammikuun puoliväliä eteläiseltä Pohjanmaalta silloisesta Vaasan läänistä Alajärven pitäjästä.
Sutta ajettiin takaa useiden läänien läpi ja se kaadettiin Hämeessä,
Hattulassa jonkin verran Hämeenlinnasta lounaaseen helmikuun 8.
päivänä. Kaikki mahdolliset, tuon ajan parhaat voimat oli valjastettu
tämän yhden ainoan suden takaa-ajoon. Parhaat hiihtäjät - myös ajan suurimmat
kilpahiihtäjät, viestintäkalusto jopa Yleisradiota myöten ja heti alkuvaiheissaan
yli 100 miehen jäljitysosasto, sekä lentokoneet.
Tähän väliin voi todeta, että ei kai missään päin
muualla maailmassa ole tunnettu koskaan niin raivoisaa vihaa sutta kohtaan
ja suoranaista sudentappokiimaa, kuin meidän maassamme. Mitkään ponnistukset
eivät näytä olleen ylivoimaisia, jos vain yksikin susi on voitu saada hengiltä.
Ja vapaaehtoisia suden perään lähtijöitä on ollut useinkin niin paljon,
että he ovat varmaankin jo polkeneet kiihkossaan toisiaan jalkoihinsa.
Tätä takaa-ajoa seurattiin ajan lehdissä laajasti ja eräs pakinoitsija
puhui sattuvasti susipsykoosista ja kuumeesta, joka oli vallannut mielet.
Myös lentokoneet osallistuivat tähänkin jahtiin. Mukana ajossa oli heti alkuvaiheissaan
kaksi Karhumäen veljesten lentokonetta. Ainakin Längelmäen Itäjärven jäällä sutta
tulitettiinkin lentokoneista, mutta ilman osumia. Pakeneva susi taittoi
taivalta vuorokaudessa enimmillään noin 60 km. Suden tappopaikan nimi
oli osuva, sillä tappokiimassa sutta ajaneet miehet tappoivat suden lopulta
Kiimasuolle. Kansankarnevaalien tunnelmissa päättyi tämä jahti, jolla
linnuntietä mitaten oli matkaa noin 250 km, mutta kaikkine mutkineen
luonnossa huomattavasti enemmän. Tämä susi jäi historian
kirjoihin elämään nimellä "Hämeen susi vuosimallia 1953".
(Pentti Mäensyrjä: Hukka huutaa).
PS. Myös poromiesten Kainuussa viime vuosina suorittamat susijahdit ovat
voineet olla pitkäkestoisia ja niissäkin on ollut enimmillään yli satakin
miestä mukana. Ne ovat pysyttäytyneet kuitenkin suppeammalla, paikallisella alueella, eikä
ajoa ole suoritettu läpi Suomen. Poromiesten susijahdit ovat myös luonteeltaan toisenlaisia.
Välillä ollaan kotosalla ja jahtia jatketaan sitten, kun ehditään ja sovitaan ja joukot kutsutaan koolle.
Hämeen sutta ajettiin takaa melkeinpä keskeytyksettä "vanhan ajan tyyliin" eli
sudenhiihtona. Tosin tämä sudenhiihto oli tuettu lentokonein ja aseistuksen osalta
mm. konepistoolein, joten ihan vanhan ajan tyylistä ei ollut kysymys.
SUURIN JAHTIJOUKKO YHDEN SUDEN PERÄSSÄ - ISOJOEN SUSI!
Pohjois-Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla jäljitettiin vuonna 1967 sutta miesjoukolla,
jossa oli enimmillään noin 500 osallista. Tämäkin susijahti sai täydet, hysteeriset
ja kiihkoiset kansanjuhlatunnelmat. Mitä onnekkaammin onnistui susi vainoojiltaan
pakenemaan, sitä sokeammassa vimmassa tulivat perässä sadat jäljittäjät, lentokoneiden
tukemina. Autokalustoa oli takaa-ajossa myös sadoittain. 20.1.1967
päättyi tämän 34-kiloisen urossuden tuhoon tuomittu pako Isojoella ja "hukan onnellinen kaataja" oli ilmajokelainen
sähköasentaja Arvo Saha.
Isojoen suden kaadon jälkeen alkoi lehdistössä ensimmäisen kerran viritä pienoista,
arkaa kritiikkiä tämänlaatuista, järjetöntä tointa kohtaan. Pesivänä ei sutta Suomessa tuolloin
60-luvun lopulla esiintynyt ollenkaan. Muutamat sutemme olivat kaikki itärajan takaa tänne tulleita.
Niinpä tiettyä vaivautuneisuutta tuli mukaan susikeskusteluihin, eikä suden jahtaajia
enää nähtykään sankareina. Myös virisivät ensimmäiset keskustelut siitä, että olisiko
susi tällaisen kaatoruletin sijaan rauhoitettava. Tarvittiin vielä yksi tällainen
makaaberi näytös ja toinen Hämeen susi - vasta sitten sutemme rauhoitettiin ja nämä
juhlat saivat edes hetkeksi hieman hiekkaa rattaisiin, taikka suksien alle.
HÄMEEN SUSI VUOSIMALLIA 1972!
Menneitten vuosikymmenten susijahtien eräänlaista taitekohtaa merkitsi
Hämeessä vuonna 1972 suoritettu susijahti.
Tammelan seudulle ilmestyi kesän 1972 aikana Kymenlaakson suunnalta yksinäinen urossusi.
Tätä sutta oli jo keväällä jahdattu Savitaipaleella. Hämeessä susi asettui oleskelemaan
melko pienelle alueella kolmiossa Hämeenlinna-Toijala-Forssa.
Ensimmäinen varma havainto tästä sudesta
tehtiin 29.6.1972 Tammelan Lautaportaassa. Seuraava havainto oli 28.7. Rengon Ylimmäisten
kulmalta. Susi vieraili vielä useammassakin karjatarhassa - ja pian siitä tuli hyvin julkinen
ja sen liikkeitä alettiin seurata tarkasti lehdistössä.
Suden liikkuminen aiheuttikin melkoisen kansanliikkeen, kun kaikki kynnelle kykenevät
lähtivät mukaan suureen susijahtiin.
Tuohon aikaan susi ei ollut Etelä-Suomessakaan rauhoitettu: sitä saattoi jahdata kuka tahansa
ilman metsästyskorttia tai metsästysoikeutta, susi oli vahinkoeläin.
Sutta saalistettiin parin kuukauden ajan entisin susiralli-menetelmin
ja suurin miesjoukoin. Jahdin saama julkisuus lehdistössä oli suurta. Lehdistö
tiesi, että suurta, lukevaa yleisöä susijahdit kiinnostavat - ja siksi kirjoittelu
oli värikästä ja kaikin tavoin liioittelevaa ja sudesta väärää kuvaa antavaa.
Lehdissä oli mm. seuraavanlaisia otsikoita: ”Ilves aiheutti huhun susista Tammelassa
(Forssan Lehti 14.9.1972”, ” Tammelan ilves sittenkin koira (FL 15.9.1972)”, ”Salaperäinen
peto pakeni Kylmäkoskelle (FL 26.9.1972)”, ”Susi, ahma vai metsäsika (Hämeen Sanomat
10.10.1972)” ja ”Tammelan peto varmasti susi (FL 13.10.1972)”.
Uutta oli
sen sijaan se, että nyt ilmestyi tahoja, jotka avoimesti vastustivat tämän kaltaista,
järjetöntä jahtia. Kanta-Hämeen luonnonsuojeluyhdistys vastusti 2.11.1972 pitkässä julkilausumassaan
meneillään olevaa jahtia. Heti seuraavana päivänä levisi lehdistölle
Suomen Tietotoimiston kautta myös dosentti Erkki Pulliaisen haastattelu, jossa Pulliainen
piti Hämeen susijahtia mielettömänä:
"Eläin kuuluu maamme harvinaisimpiin ja on
sukupuuttoon kuolemassa. Susia on maassamme tällä hetkellä ehkä kymmenen. Viimeinen
maassamme tavattu suden pesintä oli Lemmenjoella vajaat kymmenen vuotta sitten.
Sudenpoikue on tämän jälkeen nähty vain kerran".
Lumen tultua maahan elopainoltaan yli 50-kiloinen susi ammuttiin ensimmäisessa järjestelmällisessä ja johdetussa
jahdissa 22.11.1972 klo 13.15 Tammelan Lautaportaassa.
Suden omistaa edelleen sen ampuja. Se on ollut pitkään sijoitettuna Forssan
Luonnonhistorialliseen Museoon. Nykyisessä asussaan susi on myös toisen kerran täytetty,
ensimmäinen täyttö kun epäonnistui pahasti.
Kuva täytetystä Hämeen vuoden 1972 sudesta.
Niin paljon availi silmiä tämä susijahti, että seuraavan vuoden puolella eli
14. päivänä syyskuuta 1973 annettiin asetus suden rauhoittamisesta. Kokonaisuudessaan
asetus oli tällainen:
Asetus
suden rauhoittamisesta
Annettu Helsingissä 14. päivänä syyskuuta 1973
- - -
Maa- ja metsätalousministeriöän esittelystä säädetään 13 päivänä huhtikuuta 1962
annetun metsästyslain (290/62) 28 §:n nojalla:
1 §.
Susi on rauhoitettu koko maassa poronhoitoaluetta lukuun ottamatta vuoden 1977
loppuun.
2 §.
Jos susi on jollakin paikkakunnalla liiallisesti lisääntynyt tai osoittautunut
erityisen vahingolliseksi, voi maa- ja metsätalousministeriö myöntää rauhoituksesta
poikkeuksia.
3 §.
Milloin susi vahingoittaa hevosta, nautaeläintä, sikaa tai lammasta taikka toistuvasti
käy tällaisen kotieläimen kimppuun, eläimen omistajalla tai hoitajalla on oikeus,
riippumatta siitä mitä tässä asetuksessa edellä on säädetty, verekseltä tappaa
susi. Siitä on viipymättä ilmoitettava lähimmälle poliisiviranomaiselle. Tapettu
susi kuuluu valtiolle.
Helsingissä 14 päivänä syyskuuta 1973.
Tasavallan presidentti
URHO KEKKONEN
Vt. maa- ja metsätalousministeri Esko Niskanen
(Pentti Mäensyrjä: Hukka huutaa - Antero Suoranta: Hämeen susi 1972).
Ei sudella suinkaan tuonkaan jälkeen mitenkään erityisen hyvin mennyt. Susikanta
tosin kohosi noin sadan yksilön tienoille, johon se jäikin sitten näihin aikoihimme asti.
Mutta susijahteja järjestettiin edelleen, nyt niitä yritettiin käydä
piilommassa, ilman lehdistöä ja sen saattelemaa kohua. Vuosikymmeniä oli vielä kuluva ja ne olivat tuova mukanaan
mm. Kainuun suuren susirallin vuoden 2001 alkupuolella - ja vasta sitten tuli
EU turvaamaan suttamme. Miten sutemme selviytyy tulevaisuudesta, sitä ei voi
varmuudella sanoa kukaan. Pelkästään syksyn 2003 kuluessa lehdistö on tulvinut
uutisia, joissa on vaadittu edelleenkin varsin vähäisen susikantamme
vähentämistä ja susiemme tappamista. Surullisia esimerkkejä suomalaisissa kytevästä
susivihasta on viime vuosilta vaikka kuinka paljon. Yhtenä pahimmista niistä
on Raahen tienoille asettuneen Millan ja laumansa häikäilemätön salakaato
vuonna 2003.
Katso kuva lehdistön susiuutisoinnista
menneiltä vuosikymmeniltä!
The art showed at these pages are
Copyright © by 