Sudet talvimaisemassa
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä, venäläinen Muraviov Vladimir Leodinovich (1861 - 1940): "Susia talvimaisemassa" - Copyright © Flickr/sofi01


SUSIJAHDIT

  • Vanhoja suden pyyntövälineitä Viron malliin

  • Pyyntimenetelmiä Suomessa

  • Metsästyskulttuuria 1800-luvulta

  • Porsasvietettä

  • Paloviinaa ja jalkaryyppyjä

  • Hämeen susi 1953

  • Suurin jahtijoukko Isojoella

  • Hämeen susi 1972

  • Berkutit susien kimpussa

  • Jalkaraudat


  • Viron sudenpyyntivälineitä

    Susikeihäs

    Jos nämä metsästysvälineet pantaisiin esille historialliseen museoon, nimitettäisiin monia niistä Liivinmaan sodan aikaisiksi jalkaväenaseiksi, joita ne itse asiassa ovatkin. Kyseessä ovat kyläseppien takomat susikeihäät. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten muistivat jotkut vanhemmat ihmiset sudenajoja, joissa tällaisia keihäitä käytettiin.

    Susionki

    Susionki eli susikoukku sidotaan rautalangalla puun kylkeen ja siihen pannaan syötiksi lihanpalanen. Kun susi ottaa syötin suuhunsa, mekanismi laukeaa, jolloin koukut jousen voimasta tunkeutuvat suden leukoihin. Käytössä on ollut myös yksinkertaisempia susionkia. Ne ovat monihaaraisia koukkuja, jotka samoin jäävät kiinni suden suuhun. Virossa käytetyt susikoukut ovat enimmäkseen Ruotsista peräisin, eivätkä ne ole levinneet kovin laajalle. Virosta on tietoja myös sorsien ja kettujen pyytämisestä koukulla.

    Susiverkko

    Verkoilla pyydystettiin susia pääsiassa saarilla, varsinkin Saarenmaalla, Muhussa ja Vormsilla. Ruotsin vallan ajasta lähtien yritti valtiovalta juurruttaa verkkopyyntiä myös mantereelle - heikoin tuloksin. Pyyntitapaa osaa parhaiten kuvailla eräs silminnäkijä Kihelkonnan pitäjästä Saarenmaalta:

    Sudenajo

    Sudenajo järjestettiin joka kevät Jyrin päivän aamuna. Joka talossa oli susiverkosta osa, joka sidottiin yhteen toisten verkkojen kanssa. Toinen pää vietiin mereen ja toinen pää ylös metsään. Sitten alkoivat ajomiehet tulla Undvan suunnalta. Paikalle tuotiin 10 naulaa ruutia, josta annettiin jokaiselle pyssymiehelle. Verkon edessä olevissa puissa oli miehiä, jotka pelottelivat sutta ja valvoivat, ettei susi repinyt verkkoa alas.

    Verkko oli ripustettu seitsemän jalan korkuisiin seipäisiin. Ajomiehillä oli susikeihäät, joilla susi keihästettiin, kun se oli ajettu verkkoon. Kerran oli saatu ajettua kolme sutta ja yksi oli päässyt haavoittuneena pakenemaan. Se oli myöhemmin kuollut Sooletun metsään.

    Susiturkiksia

    Näin kaupataan susiturkiksia tänä päivänä Alaskassa.

    Muinaisia sudenpyyntitapoja Suomessa

    Sudenkuoppa eli rita

    Sudenpyynnissä aikoinaan käytetty menetelmä oli sudenkuoppa eli rita. Kylät velvoitettiin vuodelta 1734 peräisin olevan lain nojalla pitämään alueellaan riittävästi sudenkuoppia.

    Niinpä esim. 1800-luvun alkupuolella Uudellamaalla oli varsin runsaasti sudenkuoppia. Kuopalle kaivettiin syvyyttä noin kolme metriä ja saman verran leveyttä. Jotta susi ei kuoppaa huomaisi, se peiteltiin havuilla tai oljilla ja näitten päälle aseteltiin houkuttimeksi lampaan raato. Joissakin tapauksissa kuopan ympärille rakennettiin aita. Niinpä susi ei voinut varovasti lähestyä kuoppaa, vaan sen oli ensiksi hypättävä aidan yli - ja silloin meno kohti kuopan pohjaa jo oli varmaa.

    Kuopan keskelle voitiin myöskin rakentaa pieni lava, jolle jätettin jokin eläin houkuttimeksi sudelle. "Neuvoissa sutten ja ilvesten pyytämiseen" vuodelta 1881 opastettiin syötin suhteen seuraavaa:

    "Sudelle käytetään koiraa, joka on olewa pikkarainen willa-koira tuuhealla turkilla. Palasen haaskaa woidaan käyttää sekä sudelle että ketulle." Jos pikkaraista villakoiraa tuuhealla turkilla ei ollut käytettävissä, voitiin houkutuseläimeksi asettaa myös ankka, mahdollisimman äänekäs.

    Susitarha ja sudenkuoppa

    Susitarha tuo mieleemme tänä päivänä erheellisesti paikan, jossa hoidetaan ja tarhataan susia. Mutta aikoinaan susitarhakin oli yksinkertaisesti sudenpyytämiseen rakennettu aitaus, jonka keskelle oli jätetty jokin eläin sudelle houkuttimeksi ja syötiksi. Oli myös mahdollista, että susitarhan keskelle kaivettiin vielä varmuuden vuoksi sudenkuoppakin.

    Susitarhat ja sudenkuopat olivat tehokkaita pyyntimenelmiä - yhdellä kertaa sudenkuoppaan ja myöskin tarhaan saattoi jäädä saaliiksi kokonainen susilauma, jossa oli jopa kuusi yksilöä. Yhdellä susitarhalla saatettiin pyytää muutamassa vuodessa enimmillään jopa 15 sutta. Kun näitä sudenpyyntimenetelmiä tänä päivänä tutkailee, niin kannattaa muistaa, että 1800-luvulla sudenpyytämistä pidettiin ei vain velvollisuutena, vaan sankaritekona.
    Porsasvietettä

    Porsasvietettä iloisilla porsailla

    Porsasviete, jonka tämän päivän kielellä mielellään muuntaisi muotoon porsasviettelys - ei sanana heti paljon kerro. Tuleeko mieleen jokin ravintolan herkku?

    Kyse on kuitenkin ihan muusta ja varsin arveluttavasta: susijahdista porsaalla eli porsasvietteellä. "Jahtiin tarvitaan vanha ja vakava hevonen, joka ei liioin säikähtele ampumista, nuori ja iloinen sianporsas sekä kyytimies joka voi hillitä tunteitaan eikä heti kuni harakka niistä rupee laulamaan suden näkyviin tullessa.

    Kun kuullaan susien ulvontaa tahi muutoin tiedetään, missä niiden on tapana oleskella, lähtee kaksi tahi kolme metsästäjää sille kulmalle, ajaen syliretelissä tahi vanhassa reessä."

    Tällainen rekipeli kun kiiti pitkin maita ja mantuja, niin olipas siinä ihmettelemistä ja kuulemista! Ääntä tähän roisiin menoon tuotiin nimittäin porsaan avulla, sillä metsämiesten "tarkoituksena oli sopivalla tavalla saattaa mukaan ottamaansa porsasta kiljaisemaan ja porahtamaan niin usein kuin suinkin, koskapa sudet, tämän porun kuultuansa, tavallisesti saaliin toivossa seuraavat rekeä."

    Ajat ovat nyt toiset - emmekä kulmiamme kiristelemättä lue tällaisesta touhusta, jossa porsas-poloisen tuntemuksista ei paljonkaan piitattu. Vinkumaan ja kiljumaan porsas saatiin moitittavin menettelyin - jo tuolloin tätä pyyntitapaa paheksuttiinkin:

    "Porsasvietteellä susijahti onnistuu aniharvoin ja se käy usein kirottavaksi eläimen rääkkäykseksi, koska metsästyskiihko helposti saattaa pahoinpitelemään porsas-raukkaa, joka useinkaan ei tahdo päästää viettelyääniään ellei sitä kiusata naskalimen pistoksilla tai muilla tavoin."

    Joka tapauksessa tätäkin sudenpyyntitapaa tuon ajan julkaisuissa ja metsästäjille suunnatuissa oppaissa neuvottiin käyttämään. Joskus lehtiuutisten mukaan näinkin saatiin susi jahdatuksi - vaikkakin mitä ilmeisimmin pyyntikeino oli varsin tehoton:

    "Kaikista pyyntikeinoista on tämä keino epäilemättä vähin leiville lyöpä..." Eräs metsästäjä kertoili suorittaneensa porsasviete-jahdin sata kertaa - tuloksena yksi kaadettu susi! Itse porsasta vingutettiin reessä - ja reen perässä vedettiin heinätukkoa, jonka oli tarkoitus hämätä susi luulemaan sitä porsaaksi. Esitettiin, että koko menetelmä perustuu virheelliseen tietämykseen, sillä susi ei koskaan juokse reen perässä, vaan sen vierellä metsässä.

    Oikein lumisina talvina tätä suositeltiin kuitenkin erityisesti, sillä silloin susi ei juoksisi sivulla umpihangessa vaan seurailisi reen jättämiä jälkiä: erityisen suotuisat olosuhteet porsasviete-jahdille olivat olevinaan "kovalla pakkasella kuutamoiltoina tahi -öinä."

    Hmmm...? Kuvitelkaamme kuutamon hohteessa ja tähtitaivaan alla välkehtivä pakkasyö ja suurten nietosten alle peittyvä korpimaa. Samassa yön satumainen tunnelma ja hiljaisuus rikkoontuu: jostakin kaukaa alkaa kantaa ajomiesten kiihkeitä huudahduksia ja vieläkin kiihkeämpiä ja kimakoita porsaan kiljahduksia...! Älkäämme kuitenkaan kummeksuko saati kauhistuko, sillä siellä on meneillään vain tavanomainen susijahti porsasvietteellä...

    Susijahti hiihtäen ja keihäillä

    Paloviinaa ja jalkaryyppyjä

    Yleinen ja käytetty menettely suden kaatamiseksi oli susijahti. Pitäjissä olivat virkamiehinä susi- eli jahtivoudit, joille kuului jahtien järjestäminen - ja susijahteihin he ottivat mukaan kaikki kynnelle kykenevät kylän miehet. Varhaisempina aikoina, ennen 1800-luvun loppupuolen kehittyneempiä pyyntömenetelmiä - susijahditkin olivat varsin tehottomia porsasvietteitten tapaan. Jahtivoudit olivat useinkin virkaansa ihan sopimattomia eivätkä välttämättä tienneet sudenpyynnistä paljoakaan - josko jaksoivat toimitella virkaansa kuuluvia tehtäviäkään.

    Susijahteihin kokoonnuttiin myös tuollaisissa kansanjuhlatunnelmissa. Ja jo aika päiviä olivat kaikonneet sudet kauas tämän susijahtiin kokoontuneen miesjoukon edeltä, sillä paloviinan ja runsaina virtavien jalkaryyppyjen vuoksi remu, meteli ja meininki - suoranaiset tappelunnujakat pitivät yllä sellaista kemua, joka taatusti karkotti kuuroimmankin suden!

    Susijahdin perusidea on yksinkertainen: ajomiesten on siinä tarkoitus ajaa hätisteltävät sudet pyssymiesten eteen ampumalinjalle. Teoriassa kaikki vaikuttaa helpolta, mutta käytännössä kaikki saattoi mennä näin ja ihan toisin päin: "Mutta oletkos hyvä lukija tämmöisessä jahdissa käynyt? Jos et niin kiitä onneasi! Kuule kuinka niissä tavallisesti käypi.

    Satakunta miehiä, jopa vaimoja ja lapsiakin joukossa, tulee kokoon, ken ruostuneella pyssyllä, ken poikkinaisella keihäällä, ken seipäälläkin varustettuna. Nyt lähdetään sen kylän maata kulkemaan missä susi on viimeksi tehnyt tekosiaan. Kahlataan korvet, samotaan salot halki hirveällä hoilaamisella, kolistelemisella ja räjähyttämisellä.

    Kun viimein rupeaa väsyttämään, käydään lepäämään, ja avataan eväspussit sekä viinapullot. Siinä nyt pidetään susille peijaisia ja sitten eritään hyvillä mielin kukin kotiinsa. Mutta onkos niitä saatukaan joille niin komeat peijaiset on pidetty? Vielä vain! Susia ei ole nähtykään. Ne ovat tuota hälinää kuullessaan jo aikaa väistyneet turvallisempaan paikkaan. Se vielä kuitenkin on onneksi luettava, jos ei joku pyytäjistä vahingossa saa luotia rintaansa, koska miehet humalissaan varomattomasti käyttelevät pyssyjään..."

    Jos ei tämä remuporukka saanutkaan susia nurin, niin yksi asia kuitenkin toteutui: hyvin usein sudet karkottuivat naapuripitäjän puolelle. Otettiinpa ihan tavaksi se, että jahdissa ihan tietoisesti karkoitettiinkin pedot lähipitäjien puolelle ja haitoiksi.

    Ihan kirkossa saatettiin ilmoittaa ajankohta, jolloinka lähdettiin tällaiseen "jahtiin". Tällaista menettelyä paheksuttiin ja pidettiin moraalisesti tuomittavana. Vastavetona naapurikunta, tietäessään uhkaavasta susisiirtymästä - järjesti samaan aikaan omalla puolellaan tämän sortin jahdin; ja niin naapuripitäjien mieskunnat hätistelivät susiaan kilvan toistensa alueille.

    Todettakoon asiallisesti ja tasapuolisesti lopuksi, että tuohon aikaan susien pyytäminen koettiin tavattoman vaikeaksi ja onnenkaupaksi - ja ehkäpä siksi siihen ei alun alkaenkaan ryhdytty vakavissaan. Kyvyt ja taidot eivät yksinkertaisesti riittäneet.
    Metsästyskulttuuria 1800-luvulta

    Kun tutustuu sudenmetsästys-kulttuuriin menneinä vuosisatoina Suomessa, saa tulla huomaamaan, että kaikki keinot olivat tuossa inhassa toimessa sallittuja. Mitään ei tarvinnut välittää siitä, minkä verran aiheutettiin kärsimystä metsästyksen kohteelle, eli tässä tapauksessa sudelle. Kaikki sudet ovat olleet sopivia saalistuksen kohteiksi ja suurimmassa vaarassa ovat olleet yllättäen pennut - helpoimmin saaliiksi saatavat.

    Susia pyydystettiin esimerkiksi myrkyin ja raudoin. Näin taattiin pitkällinen kituminen ja äärimmäisen tuskallinen ja pitkitetty kuolema. Susia eivät metsästäneet vain maineikkaat talonpoikaismetsästäjät, kuten Eerikki Heinäkangas ja Kustaa Kokko, vaan tapporahan kannustamina metsissä liikkui kiihkoissaan suden perässä niin räätäliä, suutaria kuin seppääkin.

    Sudenpesien ryöstäminen oli koettu ja helpoin tapa päästä kiinni susirahoihin. Useinkin aikuisen suden kiinnisaaminen saattoi olla vaikeampaa. Mutta sudenpesän saattoi löytää onnekas räätälikin. Sudenpennut pesästään ryöstänyt ja tappanut saalistaja eli metsästäjä muinaista mallia, oli toimessaan myös hyvin laskelmoiva: oltiin tarkkoja siitä, että vanhat, lisääntymiskykyiset sudet säästettiin ja näin säilytettiin "peruspääoma".

    Koiria käytettiin houkuttimena ja syöttinä metsästyksessä. Esimerkiksi juuri Kustaa Kokko oli kouluttanut koiransa haukkumaan. Ensiksi hän hakeutui seudulle, jossa tiesi susien liikkuvan ja pani sitten koiransa haukkumaan.

    Tuota pikaa kiisivät haukun kuulleet sudet paikalle ampujan tähtäimeen - ja näin oli sudenmetsästys taas kerran onnistunut. Tämän päivän näkökulmastahan tämäkin menettely on varsin kyseenalainen, kun ajatellaan koiran ja suden suhteita. Missään tilanteissa eivät sudet saaneet takaa-ajajiltaan hetkenkään rauhaa. Erään kerran sattui niin, että August Saarikoski kuuli pimeänä syysyönä susiemon ulvoen ja haukkuen kutsuilevan erkaalleen joutuneita pentujaan.

    Silloin metsästäjämme oitis kiiti emon ja pentujen väliin, onnistuen tässäkin tilanteessa ampumaan yhden pennuista. Susia siis yritettiin ampua pimeässä sinne tänne huiskien - voi vain arvailla, kuinka paljon haavoittuneita susia jäi luontoon tuollaisen jäljiltä. Metsästyksen historiaan tutustuessaan törmää usein näihin tilanteisiin, joissa susia on ammuskeltu ihan säkkipimeässä tuon ajan huteroilla aseilla.

    Ludvig Munsterhjelmin teos "Pohjolan pedot" on tässä osiossani lähdeteoksena. Vaikka Munsterhjelmille susi on pääasiallisesti vain metsästystarinoitten pyyntö- ja saalistuskohde, ei voi välttyä vaikutelmalta, että eräin paikoin hänkin joutuu villin suden voiman ja vauhdin vangiksi ja pauloihin, kun hän kuvaa havainnollisesti suden liikkumista ja on pakotettu ylistyksiin:

    "Sopivan kelin aikana on susi tavattoman nopea juoksemaan ja saa avoimessa maastossa kiinni jokaisen muun pohjoismaiden eläimen, myös hirven. Olen kerran nähnyt pahasti pelästyneen susiparven, jonka itse satuin säikyttämään päivämakaukselta, pakenevan erään tunturinrinteen yli. Voin vakuuttaa, että se oli menoa! On huomattava ero suden ja koiran juoksutavan välillä. Viimeksimainitussa näkee loikan eri vaiheet ja siinä tapahtuvan työn. Sudella on pako- ja pyyntiloikka luistavaa, eikä siinä voi havaita ruumiin taikka jalkojen ponnistusta. Eläin suorastaan lentää eteenpäin! Siinä on villi eläin vapaassa, huimassa vauhdissaan, joka näyttää voittavan kaikki!

    Eräällä Petsamon koltalla on koltollaan eräs ennätys metsästyksessä: yhdellä laukauksella hän on mukamas surmannut peräti neljä sutta, jotka kaikki sattuivat olemaan linjassa hänen luotinsa tiellä. Tämä "ennätys" on paikkansa pitämätöntä huuhaata, tarinoita, joita kerrotaan.

    Tämän päivän näkökulmasta nämä metsästystarinat ovat enimmäkseen ikävää luettavaa. On ihmeteltävä sitä, ettei tuolloin ole piitattu ollenkaan siitä, mitä kärsimyksiä kohteelle on aiheutettu. Munsterhjelm keskittyy kuvailemaan rautoihin jääneen suden kohdalla sitä, kuinka tämä päästää kuoleman hädässään "hätäruilauksen" - pienintäkään ajatusta ei häneltä liikene sille, että onko tällainen oikein. Päinvastoin, tapahtumista kertoillaan nauttien ja "muistelemisen ilolla".

    Ammatikseen susia pyytäneillä on aina ollut, missä ovat liikkuneetkin, rekipeleissään sukset ja kiväärit valmiina. Ja missä on sudenjäljet nähty, siitä on perään syösty ja useinkin sudenhiihdot ovat kestäneet päiväkausia.

    Yöt on levähdetty jossakin matkan varren talossa ja aamusella jo ennen valonkajastusta on hyökätty taas suden perään. Eli ihan uskomaton vimma on tähän askareeseen ollut.

    Berkutit susien kimpussa

    Berkutit susien kimpussa

    Kirgiisit Keski-Aasiassa käyttävät maakotkia - berkut - susien metsästyksessä. Kotkien on tarkoitus vain kynsillään pitää susi aloillaan, kunnes metsämies ehtii paikalle. Menettely on kotkille usein hyvin turmiollinen ja sitä suositaan vain nuorten susien kanssa.
    Pitkäkestoisin ja -matkaisin susijahti - Hämeen susi 1953

    Sekä ajallisesti mutta varmaankin kilometreinä mitaten mittavin yhtäjaksoinen susijahti Suomessa, ilman taukoja, käytiin alkutalvesta vuonna 1953. Tämä suurjahti alkoi ennen tammikuun puoliväliä eteläiseltä Pohjanmaalta silloisesta Vaasan läänistä Alajärven pitäjästä.

    Sutta ajettiin takaa useiden läänien läpi ja se kaadettiin Hämeessä, Hattulassa jonkin verran Hämeenlinnasta lounaaseen helmikuun 8. päivänä. Kaikki mahdolliset, tuon ajan parhaat voimat oli valjastettu tämän yhden ainoan suden takaa-ajoon. Parhaat hiihtäjät - myös ajan suurimmat kilpahiihtäjät, viestintäkalusto jopa Yleisradiota myöten ja heti alkuvaiheissaan yli 100 miehen jäljitysosasto, sekä lentokoneet.

    Tähän väliin voi todeta, että ei kai missään päin muualla maailmassa ole tunnettu koskaan niin raivoisaa vihaa sutta kohtaan ja suoranaista sudentappokiimaa, kuin meidän maassamme. Mitkään ponnistukset eivät näytä olleen ylivoimaisia, jos vain yksikin susi on voitu saada hengiltä.

    Ja vapaaehtoisia suden perään lähtijöitä on ollut useinkin niin paljon, että he ovat varmaankin jo polkeneet kiihkossaan toisiaan jalkoihinsa. Tätä takaa-ajoa seurattiin ajan lehdissä laajasti ja eräs pakinoitsija puhui sattuvasti susipsykoosista ja kuumeesta, joka oli vallannut mielet.

    Hämeen sutta ajettiin takaa melkeinpä keskeytyksettä "vanhan ajan tyyliin" eli sudenhiihtona. Tosin tämä sudenhiihto oli tuettu lentokonein ja aseistuksen osalta mm. konepistoolein, joten ihan vanhan ajan tyylistä ei ollut kysymys. Myös lentokoneet osallistuivat tähänkin jahtiin. Mukana ajossa oli heti alkuvaiheissaan kaksi Karhumäen veljesten lentokonetta. Ainakin Längelmäen Itäjärven jäällä sutta tulitettiinkin lentokoneista, mutta ilman osumia. Pakeneva susi taittoi taivalta vuorokaudessa enimmillään noin 60 km.

    Suden tappopaikan nimi oli osuva, sillä tappokiimassa sutta ajaneet miehet tappoivat suden lopulta Kiimasuolle. Kansankarnevaalien tunnelmissa päättyi tämä jahti, jolla linnuntietä mitaten oli matkaa noin 250 km, mutta kaikkine mutkineen luonnossa huomattavasti enemmän. Tämä susi jäi historian kirjoihin elämään nimellä "Hämeen susi vuosimallia 1953".

    Myös poromiesten Kainuussa 2000-luvulla suorittamat susijahdit ovat voineet olla pitkäkestoisia ja niissäkin on ollut enimmillään yli satakin miestä mukana. Ne ovat pysyttäytyneet kuitenkin suppeammalla, paikallisella alueella, eikä ajoa ole suoritettu läpi Suomen. Poromiesten susijahdit ovat myös luonteeltaan toisenlaisia.

    Suurin jahtijoukko yhden suden perässä - Isojoen susi

    Pohjois-Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla jäljitettiin vuonna 1967 sutta miesjoukolla, jossa oli enimmillään noin 500 osallista. Tämäkin susijahti sai täydet, hysteeriset ja kiihkoiset kansanjuhlatunnelmat.

    Mitä onnekkaammin onnistui susi vainoojiltaan pakenemaan, sitä sokeammassa vimmassa tulivat perässä sadat jäljittäjät, lentokoneiden tukemina. Autokalustoa oli takaa-ajossa myös sadoittain. 20.1.1967 päättyi tämän 34-kiloisen urossuden tuhoon tuomittu pako Isojoella ja "hukan onnellinen kaataja" oli ilmajokelainen sähköasentaja Arvo Saha.

    Isojoen suden kaadon jälkeen alkoi lehdistössä ensimmäisen kerran viritä pienoista, arkaa kritiikkiä tämänlaatuista, järjetöntä tointa kohtaan. Pesivänä ei sutta Suomessa tuolloin 60-luvun lopulla esiintynyt ollenkaan. Muutamat sutemme olivat kaikki itärajan takaa tänne tulleita.

    Niinpä tiettyä vaivautuneisuutta tuli mukaan susikeskusteluihin, eikä suden jahtaajia enää nähtykään sankareina. Myös virisivät ensimmäiset keskustelut siitä, että olisiko susi tällaisen kaatoruletin sijaan rauhoitettava. Tarvittiin vielä yksi tällainen makaaberi näytös ja toinen Hämeen susi - vasta sitten sutemme rauhoitettiin ja nämä juhlat saivat edes hetkeksi hieman hiekkaa rattaisiin, taikka suksien alle.

    Jalkaraudat

    Aikojen kuluessa on kehitelty lukemattomia erilaisia menetelmiä susien metsästämiseen. Yksi brutaaleimmista on jalkaraudat. Jalkarautoja on käytetty lukuisien lajien, kuten ilvesten, majavien ja susien metsästyksessä. Tässä ansatyypissä susi astuu jalkansa sen ympärille loksahtavien teräsleukojen väliin, ja kokee siinä sitten hyvin pitkällisen ja tuskallisen kuoleman. EU:n alueella jalkarautojen käyttö kiellettiin vuonna 1991. Suomessa niiden käyttö kiellettiin metsästyslaissa vuonna 1993.

    Sudet hyökkäävät matkalaisten kimppuun

    Alla taiteilijan näkemys siitä, kuinka sudet hyökkäävät rekimatkalaisten kimppuun. Sudet hyökkäämässä tällä tavalla matkalaisten kimppuun oli yksi 1800-luvun viljellyistä susimyyteistä. Uutisiakin näistä hyökkäyksistä näkyi silloin tällöin suomalaisissakin lehdissä - mutta juurikaan todella tapahtuneista tällaisista hyökkäyksistä ei ole tietoa. (Maalaus Alfred Wierusz-Kowalski 1849-1915)


    Lähteet
    Jouko Teperi: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla
    Eesti Rahva Muuseum
    Helsingin Sanomat verkkoliite
    Erno Paasilinna: Tuntureilta ja metsistä
    Ludvig Munsterhjelm: Pohjolan pedot
    Pentti Mäensyrjä: Hukka huutaa

    Creative Commons
    Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
    *Kuva susiturkiksista Alaskasta Copyright akseabird
    *Kuva sudesta Copyright Photos8.com
    Hämeen susi 1972

    Menneitten vuosikymmenten susijahtien eräänlaista taitekohtaa merkitsi Hämeessä vuonna 1972 suoritettu susijahti. Tammelan seudulle ilmestyi kesän 1972 aikana Kymenlaakson suunnalta yksinäinen urossusi. Tätä sutta oli jo keväällä jahdattu Savitaipaleella. Hämeessä susi asettui oleskelemaan melko pienelle alueella kolmiossa Hämeenlinna-Toijala-Forssa.

    Ensimmäinen varma havainto tästä sudesta tehtiin 29.6.1972 Tammelan Lautaportaassa. Seuraava havainto oli 28.7. Rengon Ylimmäisten kulmalta. Susi vieraili vielä useammassakin karjatarhassa - ja pian siitä tuli hyvin julkinen ja sen liikkeitä alettiin seurata tarkasti lehdistössä.

    Suden liikkuminen aiheuttikin melkoisen kansanliikkeen, kun kaikki kynnelle kykenevät lähtivät mukaan suureen susijahtiin. Tuohon aikaan susi ei ollut Etelä-Suomessakaan rauhoitettu: sitä saattoi jahdata kuka tahansa ilman metsästyskorttia tai metsästysoikeutta, susi oli vahinkoeläin.

    Sutta saalistettiin parin kuukauden ajan entisin susiralli-menetelmin ja suurin miesjoukoin. Jahdin saama julkisuus lehdistössä oli suurta. Lehdistö tiesi, että suurta, lukevaa yleisöä susijahdit kiinnostavat - ja siksi kirjoittelu oli värikästä ja kaikin tavoin liioittelevaa ja sudesta väärää kuvaa antavaa.

    Lehdissä oli mm. seuraavanlaisia otsikoita: ”Ilves aiheutti huhun susista Tammelassa (Forssan Lehti 14.9.1972”, ” Tammelan ilves sittenkin koira (FL 15.9.1972)”, ”Salaperäinen peto pakeni Kylmäkoskelle (FL 26.9.1972)”, ”Susi, ahma vai metsäsika (Hämeen Sanomat 10.10.1972)” ja ”Tammelan peto varmasti susi (FL 13.10.1972)”.

    Uutta oli sen sijaan se, että nyt ilmestyi tahoja, jotka avoimesti vastustivat tämän kaltaista, järjetöntä jahtia. Kanta-Hämeen luonnonsuojeluyhdistys vastusti 2.11.1972 pitkässä julkilausumassaan meneillään olevaa jahtia. Heti seuraavana päivänä levisi lehdistölle Suomen Tietotoimiston kautta myös dosentti Erkki Pulliaisen haastattelu, jossa Pulliainen piti Hämeen susijahtia mielettömänä:

    "Eläin kuuluu maamme harvinaisimpiin ja on sukupuuttoon kuolemassa. Susia on maassamme tällä hetkellä ehkä kymmenen. Viimeinen maassamme tavattu suden pesintä oli Lemmenjoella vajaat kymmenen vuotta sitten. Sudenpoikue on tämän jälkeen nähty vain kerran".

    Lumen tultua maahan elopainoltaan yli 50-kiloinen susi ammuttiin ensimmäisessa järjestelmällisessä ja johdetussa jahdissa 22.11.1972 klo 13.15 Tammelan Lautaportaassa. Suden omistaa edelleen sen ampuja. Se on ollut pitkään sijoitettuna Forssan Luonnonhistorialliseen Museoon. Nykyisessä asussaan susi on myös toisen kerran täytetty, ensimmäinen täyttö kun epäonnistui pahasti. Kuva täytetystä Hämeen vuoden 1972 sudesta.

    1973 suden rauhoitus

    Niin paljon availi silmiä tämä susijahti, että seuraavan vuoden puolella eli 14. päivänä syyskuuta 1973 annettiin asetus suden rauhoittamisesta.

    Ei sudella suinkaan tuonkaan jälkeen mitenkään erityisen hyvin mennyt. Susikanta tosin kohosi noin sadan yksilön tienoille, johon se jäikin sitten näihin aikoihimme asti. Mutta susijahteja järjestettiin edelleen, nyt niitä yritettiin käydä piilommassa, ilman lehdistöä ja sen saattelemaa kohua.

    Vuosikymmeniä oli vielä kuluva ja ne olivat tuova mukanaan mm. Kainuun suuren susirallin vuoden 2001 alkupuolella - ja vasta sitten tuli EU turvaamaan suttamme. Miten sutemme selviytyy tulevaisuudesta, sitä ei voi varmuudella sanoa kukaan. Pelkästään syksyn 2003 kuluessa lehdistö on tulvinut uutisia, joissa on vaadittu edelleenkin varsin vähäisen susikantamme vähentämistä ja susiemme tappamista.

    Surullisia esimerkkejä suomalaisissa kytevästä susivihasta on 2000-luvultakin vaikka kuinka paljon. Yhtenä pahimmista niistä on Raahen tienoille asettuneen Millan ja laumansa häikäilemätön salakaato vuonna 2003.

    Vuonna 2010 ei mitään uutta susikuutamon alla. Kymmenittäin susia on kaadettu mitä erilaisimmin luvin ja poikkeusluvin kuluneen talven aikana. Tänä talvena nähtiin sellainenkin ihme, että Käsivarren tuntureille ilmaantui ensimmäistä kertaa 50 vuoteen pysyvästi kaksi sutta. Toinen ammuttiin heti - toinen on tätä kirjoitettaessa pakosalla.

    Kamppailua susien kanssa


    Katso Ylen Elävän arkiston susijahtivideot

    Susi Canis lupus Ylen Elävä arkisto: Susijahdit Kiteellä, Lapissa, Keski-Suomessa, Isojoella, Alajärvellä
    Sudet hyökkäävät rekimatkalaisten kimppuun
    *** www.tunturisusi.com ***